Iron Sky

"Ei Iron Sky mikään tarinankerronnan mestarinäyte ole, mutta sillä ei ole paljonkaan väliä. Luotu maailma on ihastuttavan koherentti ja mukaansatempaava, tarinaa nyt sitten on juuri tarpeeksi siinä maailmassa mellastamiseen."

(2012)
O: Timo Vuorensola
N: Julia Dietze, Udo Kier, Stephanie Paul, Peta Sergeant, Christopher Kirby
Ensi-ilta 4.4.2012

 ★★★★☆ 

Ohjaajan toinen tieteisparodia on edeltäjäänsä huolellisempi mutta myös hauskempi. 

Lopputekstit rullaavat ja Laibachin mahtipontisen sotaisa industrial soi. Ensimmäinen ajatus on, että seitsemässä vuodessa on tapahtunut paljon.

P-a-l-j-o-n.

Timo Vuorensolan ja nokkelan kaveriporukkansa läpimurtotyö Star Wreck: In The Pirkinning (2005) oli uskomaton sitkeyden, tahdonvoiman ja puhtaan, tuotantokoneistoista riippumattoman osaamisen voimannäyttö, avaruustaistelukohtauksissaankin (oikeastaan erityisesti niissä) megaleffojen veroinen ja näköinen tieteisparodia.

Elokuvana Star Wreck oli silti lähinnä katselukelvoton sisäänpäin lämpiävä vitsi, jota seurasi yhtä sujuvasti kuin sukulaislapsien lukioluokan ontuvaa joulunäytelmää.

Iron Sky on aivan toista maata. Vuosien ajan valmisteltu eepos kuun pimeälle puolelle asettautuneista natseista briljeeraa edeltäjäänsäkin näyttävämmällä visuaalisella osaamisella. Isolta kankaalta ja eturivistä katsoen Iron Sky ei näytä mitään näkemääni avaruusoopperaa halvemmalta tai huonommalta. Tyylikkäämmältä kylläkin.

Oleellisinta on silti se, että nyt Vuorensolan ja työryhmän huumori toimii. Ei Iron Sky mikään tarinankerronnan mestarinäyte ole, mutta sillä ei ole paljonkaan väliä. Luotu maailma on ihastuttavan koherentti ja mukaansatempaava, tarinaa nyt sitten on juuri tarpeeksi siinä maailmassa mellastamiseen.

Astronautti James Washingtonin (Christopher Kirby) kuumissio kääntyy katastrofiksi, koska kuuhun on laskeuduttu liian lähelle natsien salaista tukikohtaa, jota nämä ovat asuttaneet toisesta maailmansodasta lähtien. Avaruusnatsit (tällaisten sanojen kirjoittaminen on loputtoman hauskaa, kokeilkaa vaikka) ottavat tummaihoisen, vakoojaksi uskomansa astronautin vangikseen. Natsikoulun natsiopettajatar (Julia Dietze) kiinnostuu salskeasta miekkosesta, ja niin kiinnostuu natsien tiedekin. Käy ilmi, että Washingtonin älypuhelimessa on enemmän tehoa kuin kuunatsien antiikkisissa tietokoneissa yhteensä. Nyt tajuaa jo höpsähtänyt tiedemieskin (Tilo Prückner), että maapallolta saattaisi löytyä tarpeeksi virtaa lopullisen avaruussotakone Gotterdammerungin käyttämiseen.

Iron Skyn tyylilaji on jossakin Quentin Tarantinon ja Douglas Adamsin välimaastossa. 50- ja 60-luvun amerikkalaiset b-tieteisfilmit ovat ilmeisiä verrokkeja nekin, mutta niistä parhaissa kukkiva hysteerinen pelon ilmapiiri on leppoisalle Iron Skylle tyystin vieras. Amerikkalaista yhteiskuntaa ja julkisuustyrkkyistä poliittista kulttuuria satirisoivat jaksot voisivat melkein olla South Park -kaksikko Trey Parkerin ja Matt Stonen kynästä, mutta aivan näiden terävyyteen ei sentään ylletä.

Dialogin sukkeluudet ovat monesti enemmänkin alinäyteltyjä lakonisia tokaisuja kuin jatkuvaa vitsitykitystä. Natseja käsitellään ainoalla oikealla tavalla – kuin koko aihe olisi mitä jokapäiväisin, eikä mitään tabuja olisi olemassakaan.

Vielä siitä tyylikkyydestä: Iron Skyn visuaalinen runsaus ei ole yksinkertaista kaiken paljoutta. Gotterdammerungissa ja muussa natsiteknologiassa paistaa tekijöiden rakkaus vanhaan, ruhjuiseen, likaiseen ja huonosti toimivaan mekaaniseen teknologiaan. Niin kuutukikohta kuin aluskin ovat pullollaan viehättävän antiikkisia vipuja, mittareita ja rattaita.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi