Lorax

"Kaunis sanoma ja leffan eittämätön hyväsydämisyys eivät auta, kun jälkikasvu alkaa kaivata kotiin jo puolenvälin paikkeilla."

(Dr. Seuss´The Lorax, USA 2012)
O: Chris Renaud
N: Samuel Harjanne, Mikko Kivinen, Pamela Tola, Krista Kosonen, Anja Pohjola-Sirén
Ensi-ilta 30.3.2012
K 7

 ★★☆☆☆ 

Hyvät tarkoitusperät eivät takaa hyvää lopputulosta.

Luontoa ei saisi tuhota, ja jos luonto on jo onnistuttu tuhoamaan, olisi hyvä ponnistella sen elvyttämiseksi. Puut ovat kiva juttu.

Yhdysvalloissa ikisuositun Theodor Seuss Geiselin eli Tri Seussin lastenkirjaan (1971) perustuvan 3D-animaation ongelma ei suinkaan ole sanottavan ilmeisyydessä. Päinvastoin, lapsensahan vie mieluusti katsomaan tällaista ekodystopioilla sopivasti pelottelevaa, mutta mitä ilmeisimmin kohti onnellista loppua kiertyvää tarinaa. Kotimatkalla on mukava yhdessä pohdiskella, miksi muovisen Tarvillen kaupungin asukkaat eivät osanneet edes kaivata luontoa tai raitista hengitysilmaa ja mitäs me sitten voisimme tehdä metsien suojelemiseksi ja ketkäs niitä tuhovoimia sitten tosimaailmassa edustavat.

Tarinan keskushenkilö Ted (suomenkielisessä ääniroolissa Samuel Harjanne) on ”puita” myöten muovista rakennetun Tarvillen asukas, ihan tavallinen 12-vuotias kersa. Tedin ensi-ihastus Audrey (Pamela Tola) sattuu unelmoimaan jostakin niinkin myyttisestä kuin ihan oikeasta puusta. Ted on sellaisista hyvä jos kuullutkaan, mutta tytön sydämen voittaakseen poika ujuttautuu kaupungin muurien läpi kielletylle ja pelätylle jättömaalle, karrelle poltetulle raiskiolle. Synkeää torniaan asuttava pelätty keksijä Kerskanen alkaa pikku houkuttelun jälkeen kertoa Tedille tarinaansa siitä, miten inhimillinen ahneus tuhosi kaupunkia ennen ympäröineen Truffulapuumetsikön.

Ainakin aikuisen katsojan silmissä Lorax kärsii samasta kuin niin monet tietokoneanimaatiot. Animaatiojälki koittaa loihtia todellisuudesta poikkeavaa, toismaailmaista ja miedosti psykedeelistäkin visuaalista maailmaa. Lopputulos on kuitenkin hengetön ja, noh, muovisen tuntuinen. Sekä syntisen tietämättömässä kulutustavaraonnessaan kylpevä Tarville että takaumajaksojen onnellisesti kukkiva, sympaattisen rouhean metsänhenki Loraxin (Mikko Kivinen) vaalima luonto hehkuvat samoissa karkkiväreissä.

Toisekseen, puolitoistatuntiseenkin elokuvaan Loraxin tarina on yksinkertaisesti liian simppeli, ohut ja ennalta-arvattava. Muutamalla sekaan ympätyllä takaa-ajo -jaksolla ei onnistuta häivyttämään tunnetta vähän 70-lukuisesta staattisuudesta. Kaunis sanoma ja leffan eittämätön hyväsydämisyys eivät auta, kun jälkikasvu alkaa kaivata kotiin jo puolenvälin paikkeilla.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi