Pop-up -sportti valloittaa kaupungin

"Saako urheilulla leikkiä? Ja jos leikkii urheilulla, niin tuskin edes hiki tulee – ei ainakaan muusta kuin helteestä."

Saako urheilulla leikkiä? (No niin, ensimmäiset lukijat lähtivät karkuun, sillä urheiluhan on totisinta totta) Ja jos leikkii urheilulla, niin tuskin edes hiki tulee – ei ainakaan muusta kuin helteestä. (Siis seuraavat loikatkoon eteenpäin, tässä mistään urheilun vaatimasta vuosien vuosien uhrauksista kerrota) Tässä jutussa leikitään urheillen. Otetaan rullaillen kaupunkia haltuun.

”Voisinko kokeilla?” Nuorukainen kysymään, kun Katajanokalla Helsingissä paneudutaan freebordauksen saloihin. Ihan vaan kadulla saaren keskellä. ”Totta kai”, vastataan ja annetaan lainaksi lauta ja kypärä. Ohikulkijalta löytyy yhtäkkiä keskellä arkipäivää reilu puolituntinen aikaa kokeilla lajia, josta ei ole aiemmin edes kuullut. Ja jää koukkuun heti: ”Mistä näitä saa, tämä on siistiä.”

Mäkirullalaudalla siis citykruisaillaan, pommitetaan mäkiä, pujotellaan ja yhä enemmän myös temppuillaan. Voit nimittää longboardaavia ja freebordaavia kanssakulkjoita lonkkaajaksi, lonkuttajaksi, lonkkaroijaksi, freebordaajaksi… Hänen lautansa – dekki, lankku, lonkku – on pidempi ja leveämpi kuin temppulauta, neppis.

Miten niin erilaiset rullalautaharrastukset ylisummaan edes ovat urheilua? Jos siis ovat. Kun Suomessa tavataan urheilu perinteisesti jakaa huippu-, kilpa- ja kuntourheiluun. Eivätkä cityrullailut oikein istu näihin ahtaisiin kategorioihin , vaikka rullalautailua harrastetaan myös kaikissa näissä luokissa. On siis keksittävä uusi termi koko ilmiölle. Olkoon kaupunkitilassa lautailu tästä lähtien ’pop-up -sporttia’. Sulan maan aikana, siis silloin kun laudoin voi ottaa julkista tilaa haltuunsa, ohikulkijat vain yhtäkkiä joutuvat havahtumaan: siellä täällä kokoontuu jonkinmoinen joukko lonkkaajia sekä freebordaajia, eräänlaisen lumilaudasta kesälaudaksi versioidun välineen taitajia.

Tähtärillä, Ankkiksella, Pitskussa, Viikissä, Kaivarissa, Stadikalla, Helsingissä, Turussa, Tampereella, Rovaniemellä… Kaupungissa kaikkialla, missä löytyy haastavia shikaaneja ja houkuttelevia mäkiä. ”Bussissa tulee tiirailtua ulos paljon enemmän, koko ajan etsitään ja metsästetään uusia spotteja. On myös oppinut katsomaan kaupunkeja ja niiden betoniviidakoita ihan eri tavalla. Myös katujen kunnostus on alkanut kiinnostaa”, Roosa-Liida Koskivaara, joka sekä kilpailee lautansa kanssa että potkuttelee ympäri kaupunkia, selvittää, miten lonkkaus on muuttanut hänen suhdettaan julkiseen tilaan.

Roosa-Liidan kanssa voi mennä heittämään seuraavan kerran ”yläfemmat”, kun hänet näkee lankulla potkivan: ”Laudalla vaan moikataan toisiamme heti. Se, että lonkkailee, tekee meistä tuttuja toisillemme.” Meidän piirin voi ulottaa ulkopuolelle varsinaisten lonkkaajienkin. Ateneumissa piti katsoa Lapin Taikaa -näyttely kesällä 2011 lonkkari kainalossa narikan ollessa kiinni. Ei kuin vartija tulemaan kohti. Apua! Mutta mitä vielä, hän pyysi vain näyttämään, miten longboardilla liikutaan. Ateneum vihittiin lonkkauksen salohin.

Koska tässä ei kirjoteta akateemista esseetä, emme määrittele tiukasti käsitettä ’julkinen tila’. Se nyt on vaan kaikki se kaupungissa, mikä kuuluu kaikille. Mutta siellä missä muut näkevät esteitä, pop-up -sporttaajat näkevät mahdollisuuksia, koukuttavia haasteita. Hankalatkin (ala)mäet pyritään laskemaan mahdollisimman sulavasti. Ja huom, aina muutkin kulkijat huomioiden.

”Vautsi, että näyttää makeelta”, virkamiehen oloinen herra pysäyttää Hämeentiellä, kun hänen ohitseen lonkataan ihmisvilinässä. ”Onko vaikeaa ja voiko vanhempanakin aloittaa?” Aina, kun joku rohkaistuu kysymään rullalautailuun liittyen, aika menettää merkityksensä. Ei ole kiire mihinkäään, vaan heittäydytään juttusille. Julia Jansson kertoo, kuinka monta kertaa hänetkin on pysäytetty ja alettu udella lonkkaamisesta. ”Sitten kyselijät vaan heittävät pikkutakit yltään, ja hyppäävät lankulle kokeilemaan. Silloin on aina upea fiilis.”

Kaupunki inhimillistyy. Alkaa käyttäytyä ihmisiksi. Pop-up -sportti valloittaa julkisen tilan, mutta ei valtaa. Valloittaa, tulee miellyttävästi lähelle, vaan ei väkivalloin.

Lonkkaaja ja ihan varmasti jokainen kaupunkia luovalla tavalla käyttöönsä ottava – lue: parkoudaaja, skeittaaja, sauvakävelijä… – suhtautuu ympäristöönsä entistä myönteisemmin. Annetaan Julian jatkaa: ”Sessarit (huom: pop-up -sporttaajien vapaamuotoiset kokoontumisajot) ainakin tarjoavat mahdollisuuden hyvällä ’syyllä’ pysähtyä jonnekin keskelle kaupunkia, joka ei ole kaupallista tilaa tai joku kaikille tarkoitettu puiston penkki. Lisäksi sessarit kirvoittavat keskusteluja ohikulkijoiden kanssa ja sitä kautta muuttavat tapaa, jolla kaupunkia on ’sallittua’ sosialisoida.”

Välittyy tunne kaupungista leikkikenttänä eikä esimerkiksi minään wau-arkkitehtuurin pyhättönä tai perinteisen urheiluseuratoiminnan aitaamana valmennusympäristönä. Rajat asettaa vain oma mielikuvitus. Ja toiset ihmiset – se on myönnettävä. Ei siis niin, että ohikulkijat kävisivät moittimaan häiriöstä, vaan niin, että muut julkisen tilan käyttäjät otetaan jo etukäteen huomioon. Kaupunki, kaikki sen pop-up -sporttiin sopivat tilat, ovat sosiaalista tilaa, eivät paikkoja. Tiloja, joissa ollaan, ei suoriteta.

Yksi vihamielinen kommentti edelliseen: ”Kuinka sinä aikuinen nainen viitsit tuota harrastaa?” Ohitse kiitää kasari-neon-vetimissä polkupyöräilijä ja huom. jalkakäytävällä. Potkin hyvin leveällä jalkakäytävällä sen ainoana jalankulkijana – kyllä: lonkkaaja luokitellaan jalankulkijaksi – ja ei kuin ohitse heittäen kiilaava pyöräilijä purkamaan huonoa päiväänsä. Äkkiä vastaamaan: ”Anteeksi, yksi virhe huomiossasi. Olen toki nainen, mutta en aikuinen…” Kokikohan mies liikkumisesta ilmiselvästi nauttivan lonkkaajan pilkkaavan pyhää Suomalaista Urheilua?

”Saako ottaa kuvan?” Polkupyöräilijä kurvaa Bulevardilla ohi, kääntyy takaisin ja pysähtyy kohdalle. Ups, teinkö jotain väärin, käy mielessä. ”Ottaisin valokuvan ja näyttäisin äidilleni, että longboarding sopisi hyvin myös hänen harrastuksekseen.” Kaikki maailman äidit, nyt laudalle! Kamoon!

Julia kertaa suhdettaan ja sen muutosta kaupunkiin sen jälkeen, kun astui longboardille. Heittää sitten aika yllättävästi, kuinka katujen kunto ja siisteys on alkanut kiinnostaa. Puskaradiona aina keväällä kiertää alan harrastajien keskuudessa, kuinka mikäkin hyvä rullailupaikka on missäkin kunnossa. Ja ei kuin siis sinne. Ja jos paikka ei ole kunnossa, niin tosi-lonkkaaja ottaa harjan mukaansa ja siivoaa laskettelupaikan ylimääräisestä sorasta ja roskasta.

Toinen tekstareiden ja tsättailyn kohde on uusien spottien ja shikaanien metsästys. Lonkkaaja on kuin citymatkaaja, joka turistina katselee kotikaupunkiaan pop-up sporttarin silmin. Hienosti ilmaistuna kyse on infrastruktuurin tavanomaisten merkityssisältöjen korvaamista uusilla. Erilaiset kulttuurit käyvät ikiaikaista dialogia keskenään. Sananmukaisesti dialogia, sillä sporttinakin julkisen tilan haltuunotto on aina suhdetta toisiin. Dostojevski kuvailisi, kuinka pop-uppaus on kuin toiselle suunnattu sana, joka syntyy välisyytenä tässä dialogissa.

”Näytä ollie! Eiku näytä flippi!”. Pikkupojat pysäyttävät ratikkapysäkillä, kun näkevät neppiksen, sen temppuskeitin, kainalossa, eivätkä huomaa ohitse viiletettävän longboardilla. Niin tai näin, rullalautailu ei toden totta ole mikään sukupolvi- tai sukupuolijuttu. Eikä edes elämäntapa, vaan se pikemminkin ilmentää elämäntapaa. So? Siis, että kaupunki on mahdollisuus. Ja sitä paitsi maailman kaunein urheilupaikka. Pop-up, pals 🙂

Kuvat: Päivi Tuovinen, Lena Salmi

Linkkejä ja videoita

 

http://www.freebord.fi/

http://www.facebook.com/home.php?#!/groups/213042762079943/

http://www.ruhje.fi/

http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/07/longboardilla_surffataan_kaupungin_kaduilla_2703001.html

http://www.blogilista.fi/avainsana/rullalautailu

http://www.independent.co.uk/opinion/commentators/skateboarders-are-essential-for-our-cities-693801.html

 

 

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi