Antaumuksella keskeneräinen

"Kirjailija Maria Peura avautuu lukijoille kirjoittamisestaan ja elämästään, ja yksityisestä syntyy yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Inspiroivaa opusta lukee malttamattomana ja alleviivaten."

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen
Teos 2012, 239 sivua

 ★★★★½ 


”Kirjoittaminen ei aiheuta koskaan turhautumista. Kirjoittamattomuus kylläkin.”

Jos harrastat luovaa kirjoittamista, olet itse kirjailija tai olet kiinnostunut kirjailijoiden elämästä, niin tässä on teos sinulle. Kirjailija Maria Peura avautuu lukijoille kirjoittamisestaan ja elämästään, ja yksityisestä syntyy yleismaailmallisesti kiinnostavaa. Inspiroivaa opusta lukee malttamattomana ja alleviivaten.
”Kirjoittaminen on minun intohimoni. Olen aina kirjoittanut. Tulen aina kirjoittamaan, palkittiin minua siitä tai ei.”

Maria Peura on syntynyt vuonna 1970 Pohjois-Suomessa Pellossa. Hän on kirjailija ja dramaturgi, joka asuu Porvoossa miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Insestiä ja pedofiliaa käsittelevä esikoisromaani On rakkautes ääretön (Tammi 2001) sai paljon kiitosta ja ylsi Finlandia-ehdokkaaksi. Antaumuksella keskeneräinen syntyi Peuran Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjan lopputyön pohjalta. Lopputyössä hän piti työpäiväkirjaa siitä, kuinka kirjoitti kolmatta romaaniaan Vedenaliset (Teos 2008).
Antaumuksella keskeneräisessä Peura pohtii kirjailijan työtä kutsumuksena ja intohimona, tekstin työstämistä yhä uudestaan, kirjoittamisen iloa ja vapautta, kirjailijoiden välistä kateutta ja kirjailijan työtä käytännössä. Hän painottaa oman kirjailijantyön arvostamista niin että tekee kaikkensa hyvien kirjoittamisolosuhteiden eteen. Hän sanoo muille menevänsä töihin, kun menee kotona olevaan työhuoneeseen kirjoittamaan tai kahvilaan lukemaan tekstiään.

”Jos fiktio ei ole totta, se ei ole laadukasta. Sen on jollain tasolla oltava totta. Totuuden tunnelma tulee hyvin työstetystä tekstistä. Nopeasti kyhätty on aina teennäinen, oli idea miten hyvä tahansa. Mikään mitä ei ole koettu eikä työstetty, ei ole totta. Jos kirjailija ei ole ryvettänyt itseään materiaalissaan, ei yksityinen laajene yleiseksi. Teksti jää etäiseksi.”

Peura kertoo päätoimisen kirjailijantyön vapaudesta ja itsensä ilmaisemisen onnesta. Työn kääntöpuolella ovat suorituspaineet, yksinäinen aherrus ja pienipalkkaisuus eli eläminen pääasiassa epävarmoilla apurahoilla. Kirjailija yhtä aikaa rakasta ja vihaa kirjoittamista. Peura ehtii pienten lasten perheenäitinä kirjoittaa päivässä yleensä vain parin kolmen tunnin ajan, mikä tosin alkaa olla maksimiaika kun kyseessä on luova ajattelutyö.

”En kuitenkaan haluaisi sitoutua toisten asettamiin työaikoihin. En kestäisi kahdeksan tunnin työpäivää, en suostuisi sellaiseen.”

Peura on tehokas ajankäyttäjä, mutta muistuttaa myös siitä, ettei pidä olla liian tehokas eli hätiköidä työtä valmiiksi. Hän kuvaa työhuoneeseen vetäytymistä rituaaliksi. Kaikki työtilassa yksin tehty on rituaalista (kirjojen ja lehtien lukeminen, kirjoittaminen, pohtiminen) ja vie käsikirjoitusta eteenpäin.

”Taideteos siis syntyy itsestään. Se itse tietää, milloin on valmis. Siksi on kiusallista ja turhauttavaa yrittää sulloa itseään ja prosessiaan mihinkään aikatauluun.”

Tekstin lomassa on kauniita katkelmia romaanista Vedenaliset. Peura huomasi yllättäen, että työpäiväkirjan pitäminen avarsi ja loi lisää rakenteita tähän romaaniin. Antaumuksella keskeneräinen ei oppikirjamaisesti anna suoria ohjeita kirjoittamiseen tai käy läpi kaunokirjallisuuden historiaa ja genrejä, vaan pohtii kirjailijan työn olemusta ja Peuran omaa tietä kirjailijaksi. Jo lapsena hän luki ja kirjoitti paljon. Hänen opettajavanhempansa arvostivat yli kaiken sivistystä, lukemista ja kirjoittamista. Antaumuksella keskeneräinen onkin kiinnostava kurkistus yhden kirjailijan ajatuksiin ja elämäntarinaan.

”Jos aina pitäisi olla se kiihko, mieletön halu kirjoittaa, tulisi aika vähän tekstiä, siis jos alkukimmokkeen pitäisi olla aina se.”

Voin vain nostaa hattua Peuran rohkeudelle kirjoittajana. Vaikka hän on kuulemma karsinut julkaistusta työpäiväkirjastaan pois monia liian henkilökohtaisia merkintöjä, niin silti hän kertoo avoimesti muun muassa sairastumisesta anoreksiaan teini-iässä, ilottomasta suorittamisesta lukiossa, nuoruuden traumaattisesta raiskauskokemuksesta, kirjallisuuden opintojen keskenjäämisestä yliopistossa, yksinäisyydestä ja kirjoituslukosta asuessaan Berliinissä, yksinhuoltajan elämän rankkuudesta ja riidoista nykyisen puolison kanssa.

Tämä avoimuus on yksi kirjan vahvuuksista, sillä se tekee tekstistä elämänmakuista ja antaa taustaa Peuran kirjoittamispohdinnoille. Ei-henkilökohtainen kirjoittamisopas olisi liian kliininen, jopa tylsä. Kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä kertominen onkin kirjoittamisoppaissa maailmalla yleinen trendi.

”Työ itse on palkitsevaa, kaikki muu on ylimääräistä. Palkinnoista ja ehdokkuuksista ja muista tunnustuksista on lupa nauttia. Ne ovat lahjoja. Mutta ne eivät ole millään tavalla läsnä silloin, kun keskityn omaan prosessiini.”

Peuran lennokasta, älykästä ja tarkkaa kieltä on nautinnollista lukea. Ainoa mikä upeasti kirjoitetussa kirjassa välillä tökkii, on Peuran romaanien synkkä aihemaailma ja muutenkin aavistuksen pessimistinen elämänasenne. Kenties huolista on vain helpompi  ja hedelmällisempi kirjoittaa kuin niistä hetkistä elämässä ja työssä, kun kaikki menee hienosti. Lukijallekin on terapeuttista lukea, ettei menestyneellä kirjailijallakaan elämä ole yhtä ruusuilla tanssimista. Vaikeudet voi nähdä yhtenä oleellisena osana kirjoitusprosessia ja itse elämää.

”Jos kirjoittamisella ei olisi parantavaa vaikutusta, se ei olisi mielekästä.”

Peura kertoo myös omasta levottomuudestaan nuorena ja kuinka hän etsi pitkään opiskelupaikkaansa (Peura aloitti opiskelun dramaturgialinjalla 29-vuotiaana). Jälkeenpäin ajatellen kaikki meni parhain päin, koska vasta kolmekymppisenä hänellä oli tarpeeksi itseluottamusta, itsetuntemusta ja elämänkokemusta vaativassa taidekoulussa opiskeluun.  Hän toteaa, että meidän pitäisi vain hyväksyä etsiminen ja levottomuus, koska jälkeenpäin ”haahuiluun” käytetty aika ei edes näytä pitkältä. Tässä siis viestiä päättäjillekin, jotka toivoisivat yhä useamman heti lukion jälkeen valitsevan alansa ja suorittavan nopeasti opiskeluputken…

”Jos taiteellinen työ perustuu ajattelulle, teen huonoa työtä. Parhaimmillani olen aivottomana. Pyrin olemaan suodatin, kanava omalle alitajunnalleni ja toisten alitajunnoille. Kanava jollekin, josta en tiedä.”

Mitä tulee teoksen nimeen, kirjan alussa Peura kertoo kuinka hänellä on yhtä aikaa kesken useampi kirjallinen projekti ja kuinka keskeneräisyys tuntuu hänestä sietämättömältä. ”Olisi ihanaa, jos kaikki olisi jo valmista”, hän kirjoittaa. Kuitenkin kirjan lopussa Peura pohtii, että kirjailijan työn ihanuus on sietää keskeneräisyyttä ja olla aina kirjallisella matkalla. Kun yksi työ on valmis, pitää jo aloittaa toinen. Ja välissä vähän juhlia.

”Mitä suurempi tyhjyys, sitä puhtaampi oivallus. Mitä puhtaampi oivallus, sitä koskettavampi taideteos. Mutta ensin on kohdattava elämän raadollisuus. Ja on ajateltava.”

Antaumuksella keskeneräisen lopussa on lista suomenkielisistä kirjoitusoppaista.  Itse lisäisin Peuran listaan vielä Julia Cameronin loistavan bestselleroppaan Tyhjän paperin nautinto – Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 2004), Terhi Rannelan nuortenkirjan kirjoittamisesta kertovan Kirjoita nuorille (BTJ Kustannus 2010) ja Tommi Parkon kattavan ja lajissaan ainoan Kirjoita runo – Opas aloittelevalle runoilijalle (Avain 2011). Peura itse mainitsee lukevansa ihailemansa Fredrika Runebergin kirjoittajaelämäkertaa Kynäni tarina (WSOY 1984), joka ei ole päässyt kirjan lopun kirjoitusopaslistaan – mutta jonka ainakin allekirjoittanut heti innoissaan lainasi Helsingin kaupunginkirjastosta.

”Ylellistä elämää. Kirjoittaminen on ylellisyyttä. Kirjoittaminen on terapiaa. Kirjoittaminen on henkivakuutus.”

Suorat lainaukset ovat Maria Peuran kirjasta Antaumuksella keskeneräinen.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi