Haywire

"Haywire on puolentoista tunnin äärivauhdikas ja viihdyttävä tappelu- ja takaa-ajo –karuselli."

(2012)
O: Steven Soderbergh
N: Gina Carano, Ewan McGregor, Michael Fassbender, Channing Tatum, Michael Douglas
Ensi-ilta 13.4. 2012
K 16

 ★★★☆☆ 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita vaan ei sielua.

2000-luvun toistaiseksi vaikuttavin diner-kohtaus nähtiin David Cronenbergin A History of Violencen (2005) alkupuolella, kun Viggo Mortensenin tappajanvaistot pääsivät valloilleen tämän joutuessa puolustamaan viihtyisää kahvilaansa väkivaltaisilta rikollisilta.

Hiukan samaa jännitettä on Steven Soderberghin uuden elokuvan avaavassa diner-kohtauksessa. Mutta vain hiukan. Syrjäisen tienvarsiravintolan pöytään istuu salaperäinen nainen, agentinhommia epämääräiselle yritykselle tekevä huipputreenattu Mallory Kane (Gina Carano). Hän pelkää jonkun saapuvan, ja se joku saapuu. Väkivallan uhka on ilmeinen ja vahva, mutta uhkaa kestää vain hetken. Siitä eteenpäin elokuva on täyttä toimintaa.

Kahta täysin eri lajityyppiä edustavaa teosta ei ole tarkoitus tässä verrata millään lailla toisiinsa, mutta kohtauksen maltillinen jännite kertoo genrestä toiseen hyppivän Soderberghin Haywiresta paljon.

Haywire on puolentoista tunnin äärivauhdikas ja viihdyttävä tappelu- ja takaa-ajo –karuselli. Elokuvan alussa tapaamamme arka ja haavoittunut nainen katoaa kankaalta. Mallory on täydellinen tappava ase, ilmiselväksi naispuoliseksi Bondiksi luotu hahmo, jonka kaikkivoipuutta vain vahvistaa rooliin valitun jumaloidun vapaaottelija Gina Caranon kova mutta kaunis habitus. Ja onhan se nyt nautittavaa katsoa Caranon pistävän nippuun joukon miestähtiä (Michael Fassbender, Ewan McGregor…) yllättävän graafisesti kuvatuissa taistelukohtauksissa. Malloryn ammattimaisuutta korostaa, ettei naista näissä hommissa kohdella millään lailla spesiaalitapauksena. Häntä siis piestään kuin miestä.

Hyvän viihde-elokuvan heikoimpia lenkkejä ovat tarinan yhdentekevyys ja henkilöhahmojen ohuus. On vaikea kiinnostua siitä, kuka nyt on pettänyt kenetkin ja miksi entiset työnantajat nyt ovatkin Malloryn perässä. Olisi ollut hauska tietää Malloryn mielenkiintoisesti luonnostellusta isäsuhteesta enemmän, tuskin se olisi leffaa liiaksi raskauttanut. Lisäksi alkupuolen takaumarakenne on piinallisen kömpelö.

Ohjaajana Soderbergh-parka tuntuu usein tyytyvän tällaiseen sujuvaan pintaviihteeseen. Sielua hänen töissään on ollut esikoisen Seksiä, valheita ja videonauhaa (1989) ja Kafkan (1991) jälkeen ollut harvemmin. Ocean´s Eleven (2001) osoitti, että sitäkin tällaiseen toimintaviihteeseen saa puhalletuksi. Jos Haywire olisi Ocean-sarjaa, se häviäisi avausosan briljanssille, mutta päihittäisi kyllä jatko-osat.


LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi