Kilimanjaron lumet

"Ohjaaja Guédigian tuntuu sanovan - hiukan kliseisesti -, että elämä löytyy läheltä, omista läheisistä, perheestä, toisten auttamisesta."

(Ranska 2011)
O: Robert Guédigian
N: Jean-Pierre Darroussin, Ariane Ascaride, Gérard Meylan, Grégoire Leprince-Ringuet.
Ensi-ilta 20.4.2012

 ★★½☆☆ 

Ammattiyhdistyselokuva jää hampaattomaksi fiilistelyksi.

Robert Guédigianin uusin elokuva alkaa kiinnostavasti. Satamaan on kerätty joukko eriparisia miehiä, joiden nimiä huudetaan. Lopulta paljastuu, että satamasta potkitaan kaksikymmentä miestä pois ja irtisanottavat valitaan arvalla. Yksi erotettavista on työpaikan ay-aktiivi (Jean-Pierre Darroussin), joka olisi voinut pelastaa itsensä jättämällä oman nimensä joukosta pois.

Tämän jälkeen elokuva muuttuu ärsyttäväksi. Seurataan, kun itsensä löytänyt ja rentoutunut ay-aktiivi viettääkin aikaansa perheen ja lastenlastensa kanssa. Ristiriidoista ei ole tietoakaan. Sitten jysähtää ja elokuva muuttuu uudestaan kiinnostavaksi.

Elokuvalla ei ole mitään tekemistä Ernest Hemingwayn kanssa, vaikka sen nimi viittaakin amerikkalaisen kirjailijan novelliin. Elokuvassa laulun sanoissa esiintyvä ”Kilimanjaron lumet” on enemmänkin haave, johon ei ikinä päästä.

Ohjaaja Guédigian tuntuukin sanovan – hiukan kliseisesti -, että elämä löytyy läheltä, omista läheisistä, perheestä, toisten auttamisesta. Humaani sanoma, ei siinä mitään.

Guédigian on tunnettu yleishumaaneista, mutta imeläksi jäävistä elokuvistaan, kuten Marius ja Jeannette (1997) ja Marie Jon kaksi rakastajaa (2002).

Kilimanjaron lumet on myös poliittinen elokuva. Se sisältää viittauksia Ranskan työväenliikkeen suureen mieheen, Jean Jaurèsiin. Taustalla esimerkiksi seinäkirjoituksissa vilahtaa Ranskan työväenliikkeen nykyisiä vaatimuksia minimipalkasta. Pääosassa on kuitenkin 70-lukuisten vasemmistolaisten oma resignoitu pettymys nykyiseen elämäänsä: on talo, on auto, luottokortit, viiniä ruokapöydässä, grillikatos. Mikään ei muutu, vaikka joutuisikin työttömäksi. Liitto maksaa pikkuporvarillisen nautiskelun.

Tähän maailmaan tunkeutuu uudenlainen työttömyys, kun surkeaan elämäänsä katkeroitunut nuorukainen tekee päähenkilöiden elämästä rikkonaisen. Poroporvarillisen onnen tilalle astuu masennus, mutta se ei ole mitään nuoren miehen oman tilanteen edessä: isä on kadonnut omille teilleen, äiti on jättänyt 20-vuotiaan pojan elättämään ala-asteikäisiä pikkuveljiään, töitä ei ole, vuokra on koko ajan rästissä, ammattiliitto ei korvaansa lotkauta työttömyyden uhatessa.

Ohjaaja käsittelee teemaa varovaisesti, jättää aiheen dialogin tasolle ja korostaa lopulta lähes ylioptimistisesti ihmisten halua auttaa toisiaan. Lopussa vilahtaa repliikki, jonka mukaan kapitalisti usuttaa työläiset toisiaan vastaan, mutta aihetta olisi sietänyt käsitellä enemmänkin. Nyt onnellinen lopetus tuntuu katteettomalta.

Elokuvassa tuntuukin olevan useita yhtymäkohtia Aki Kaurismäen sadunkaltaisuudestaan kritisoituun Le Havreen. Pääosassa oleva Darroussin on yksi syy. Hän tekee tässä huomattavasti Kaurismäen elokuvan poliisiroolia rennomman ja sympaattisemman suorituksen ikääntyneenä ay-miehenä, jonka kohtaloksi koituu liian syvästi koettu solidaarisuus.

Toinen syy on tavallisten ihmisten käsittely parempina kuin he itse asiassa ovat. Olennainen ero on siinä, että Kaurismäki luo satumaisen tunnelman harkiten, Guédigian ilmeisesti silkkaa naiiviuttaan. Hän ei osaa tai uskalla luoda ristiriitaisempia tarinoita tai hahmoja. Kaurismäelle tarina, joka ei ikinä voisi olla totta, on todempi kuva kuin kalseasti hahmotettu todellisuus, Guédigianilla siintää vain epämääräinen toive siitä, että tämä kaikki voisi olla mahdollista.

Sentimentaalista vaikutelmaa lisää Guédigianin musiikinkäyttö. Joe Cockerin rasittavan ihmisläheinen Many Rivers to Cross -tulkinta soi pariinkin otteeseen osoittamassa, kuinka vaikea elämä päähenkilöillä on, mutta varsinainen soundtrack on yhdentekevä. Yhdessä elokuvan hienoimmista kohdista Guédigian tosin lähestyy Bressonia: Darroussinin vaimo katsoo yhdessä muiden hylkäämien poikien kanssa televisiosta lastenelokuvaa ja ääniraidan täyttää naiskuoron jylhä laulu. Tunnelma on pyhä. Olisipa Guédigian vain löytänyt vastaavaa rohkeutta enemmänkin.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi