20120305 HELSINKI laulaja Mirel Wagner Sylvi-lehteenKuva: Riitta Supperi

Välähdyksiä kahden vuoden varrelta

Keväällä 2010 kirjoitin Rumban silloisen toimituspäällikkö Janne Flinkkilän rohkaisemana vapaamuotoisen esittelyn vielä tuntemattomasta lauluntekijästä Rumban nettisivuille, Rumbablogiin. Takautumia sekä pitkälle ja kauas kurottavia rinnastuksia sisältänyt, livearvion pohjalta ponnistanut blogikirjoitus kiinnitti Kioski Recordsin Aki Roukalan huomion, ja pian tämä huomasikin olevansa äänittämässä Mirel Wagnerin debyyttiä Helsingin maineikkaalla Kick Out The Jams -studiolla Jürgen Hendlmeierin kanssa. Tuo debyytti on sittemmin kerännyt ylistystä ja neljän tai viiden tähden arvioita tärkeimmissä (musiikki)lehdissä niin ulkomailla (MOJO, Uncut, The Times) kuin Suomessakin. Mirel on kiertänyt levyn tiimoilta Ranskassa, Saksassa, Englannissa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Teksti: Jean Ramsay

Kuvat: Riitta Supperi

“Mirel”. Nimenomaan Mirel, ei Wagner. Toki saksalaissäveltäjän jylhyys on mukava konnotaatio, mutta aion tässä keskittyä siihen herkempään puoleen, yksityishenkilöön, kaikkeen mitä laulujen välissä ja taustalla on. Tämä ei silti ole tytöttelyä, vaan eräänlaiset sinunkaupat tekstin muodossa.

Tunnette jo nimen, minun ei tarvitse enää hartiavoimin puskea kiveä ylös mäkeä. Kerran puskin, ja se on yksi niistä asioista, joista olen elämässäni saanut eniten kiitosta. Olen siitä ylpeä, ja syystä. Minusta on huikeaa, että yhtenä aamuna kahvipannun voimalla kirjoittamani blogiavautuminen on jossain määrin ollut auttamassa tätä huikean lahjakasta taiteilijaa hänen matkallaan. Ajatus siitä täyttää olemuksen lämmöllä ja ilolla.

Tulee olo, että on kerrankin tehnyt työnsä, ja tehnyt sen hyvin.

Kun minulta pyydettiin alunperin tätä uutta juttua Mirelistä kiintoisaan uuteen nettilehteen, tuli heti mieleen, että voisi olla mielenkiintoista yrittää kirjata ylös tuon blogin jälkeisiä tapahtumia, tehdä siitä ikäänkuin päivitetty versio. Jossain vaiheessa oli myös pöydällä vaihtoehto, jossa olisin haastatellut Mireliä, mutta aika pian hylkäsin tämän.

Miksi? No siksi, että henkilöhaastattelu on kulttuurijournalismin laiskin muoto. Mennään ihmisen luo joka on juuri käyttänyt parhaissa tapauksissa monta vuotta jonkun asian tekemiseen ja pyydetään tältä vielä, että tämä selittäisi sen, mieluiten helposti ymmärrettävin ja lyhyin lausein. Nämä journalisti sitten lyhentää entisestään ja asettaa parhaimmassa tapauksessa vääriin konteksteihin. Lopputuloksena on usein palapeli, josta itseään ei tunnista niin haastateltu, haastattelija kuin lukijakaan.

Toki tämä riippuu haastateltavasta. On taiteilijoita, joiden haastattelut ovat jopa mielenkiintoisempia kuin heidän musiikkinsa.

Ajattelen Morrisseytä, ajattelen Lou Reediä.

Mirel ei kuulu tähän joukkoon.

Voisi jopa sanoa, että Mirel ei ole helpoin mahdollinen haastateltava. Hän on keskustelukumppaninakin vähäsanainen, kenties jopa varautuneen tuntuinen. Hän  kaihtaa tekemästä tulkintoja ja analysoimasta motiiveja. Jokainen johdatteleva kysymys saa saman vastauksen: hieman kyllästyneen ja apaattisen oloisen tuijotuksen, jota seuraa hieman ponneton “joo” tai “ei”.

En kuitenkaan usko, että kyseessä olisi haluttomuus avata itseään tai omasta paremmuudesta johtuva ylimielisyys. Uskon vilpittömästi, ettei Mirel välttämättä pysty kertomaan enempää kuin on jo lauluissaan kertonut. Mirel tuntuu katsovan jokaista haastattelijaa epäuskoisena kuin ajatellen ’tein jo ne laulut, nytkö ne pitäisi vielä selittää?’.

Tämän johdosta päätin, etten tätä juttua varten kysy mitään Mireliltä, vaan kirjaan asioita joita olen huomannut ja nähnyt alkuperäisen blogikirjoitukseni jälkeen. Se tarina itsessään on jo niin mielenkiintoinen, ettei se selittelyitä kaipaa.

Löytämisiä ja kadottamisia

Minulta kysytään aina silloin tällöin, että löysinkö Mirelin. En tiedä mitä vastata. Tuntuu omahyväiseltä vastata “löysin” ja toisaalta liialta nöyryydeltä vastata “en”. Loppupeleissä on kuitenkin ehkä niin, että Mirel löysi minut. Se hetki, kun kuulin häntä ensimmäisen kerran Samettiklubilla Semifinalin lavalla vuonna 2007, on palanut mieleeni ikiajoiksi. Se on yksi maagisimmista kokemuksista pian kolmatta vuosikymmentä käyvällä livemusiikkia innokkaasti seuraavan ihmisen urallani, ja ehdottomasti taianomaisin hetki musiikkikirjoittajan urallani.

Jälkimmäisen kohdalla voidaan tosiaan puhua hyvästä tuurista, sillä hyvän ja aidosti uraauurtavan musiikkikirjoittajan pitää olla kuin metsästäjä, nälkäinen ja tarkkakorvainen. Vuosia kierrämme klubeja ja kuuntelemme levyjä oikeastaan vain siitä syystä, että etsimme jotain uutta, jotain mitä kukaan muu ei ole koskaan kuullut, tai ainakaan ymmärtänyt. Mikään ei voita sitä tunnetta kun saa olla ensimmäinen, joka tajuaa jonkun asian ja saa alkaa vaahdota ja paasata siitä.

Tässä mielessä Mirel löysi minut, sillä harvoin musiikkikirjoittajalle sattuu niin hyvä tuuri, että edessä on näin lahjakas tekijä, jota kukaan muu ei tunnu tajuavan. Ei Robert Sheltoniakaan kukaan muistaisi, ellei hän olisi sattunut menemään sinä yhtenä iltana Gerde’s Folk Cityyn, jossa nuori Bob Dylan jo viritteli kitaraansa.

Ja en minä täysin yksin ollut. Muistan keskustelleeni Samettiklubin silloisen vetäjän Aki Tryggin kanssa siitä, miten jotain pitäisi tehdä. Trygg oli tahollaan hehkuttanut Mireliä eri tahoille, mutta kukaan ei tuntunut innostuvan.

Miksi? Varmaan siksi, että ihmiset ovat laiskoja. Kirjoittajat istuvat kotonaan ja kiroilevat, miten huonoa uusi musiikki on. Levy-yhtiöiden edustajat istuvat toimistoillaan katsoen Idolsia, odottaen että uusi lahjakkuus tiputetaan heidän eteensä taivaasta. Ihmiset eivät yksinkertaisesti tee työtään. On helpompi ottaa vastaan valmiiksi pureskeltua materiaalia kuin lähteä metsästämään sitä.

Ansioitunut alan veteraani Nalle Österman on sanonut, että ollakseen todellinen musiikkikirjoittaja pitää väsymättä kiertää nuorisotaloja, bändiskaboja ja “lava on vapaa” -tilaisuuksia, sillä siellä huominen muhii. Pitää luottaa omiin korviinsa ja  sydämeensä, reagoida juttuihin silloin kun ne tapahtuvat ja, ennen kaikkea, tehdä asialle jotain.

Se on meidän velvollisuutemme. Se on meidän työmme.

Jos tätä hommaa tekee sydämellään, on aina töissä. Kunhan vain korvat kulkevat mukana, on kellokortti jo leimattu.

Itse menin Samettiklubille harrastelijamuusikkona, ja omat räpellykseni rävellettyäni jäin paikalle kuuntelemaan muita. Nokkelaa, ei tarvinnut maksaa neljän euron sisäänpääsymaksua. Siellä kuulin ensimmäisen kerran John McGregoria. Laura Sippolaa. Jopa Jippua.

Ja tietenkin Mireliä.

Olen usein miettinyt, että olen etulyöntiasemassa, sillä tutustuin näihin taiteilijoihin ja tekijöihin lauluntekijänä, yhtenä heistä. Musiikkikirjoittaja on muusikoille kuitenkin aina jossain määrin vihollinen, niin kuin yhdysvaltalainen rock-kriitikko Lester Bangs tapasi sanoa.

Voisin väittää, että tämä oli pirullinen suunnitelmani, mennä sutena lampaiden joukkoon, lampaaksi naamiotuneena, mutta en minä ole niin fiksu tai suunnitelmallinen. Se oli vahinko, puhdasta sattumaa.

Löysimme siis Mirelin kanssa toisemme. Puhdas sattuma heitti meidät saman iltana Sametiklubille, ja sitä on kiittäminen.

Ja Mirelin lauluja, tietenkin.

 

Suosio ja sen seuraukset

Sanomattakin on selvää, että  ennennäkemättömän suosion takana ovat yksinomaan nuo laulut, mutta sanotaan se silti.

Toki Mirel on hahmona kiinnostava ja hänellä on hyvä ääni ja hyvä maku, mutta se ei yksinään riitä. Tarvitaan substanssia, ja sitä Mirelillä oli alusta asti.

Mirelin suosio on aivan toisenlaista, kuin mihin mikään suomalainen artisti on populaarimusiikin parissa aiemmin pystynyt. Toki hän on myynyt vähemmän levyjä kuin HIM tai Rasmus, mutta Mirel on onnistunut siinä missä edellämainitut epäonnistuivat: hän on voittanut kriitikot puolelleen.

MOJOn ja Uncutin tyyliset setälehdet ovat musiikkimaailman viimeisiä norsunluutorneja, mutta uskottavuuden ja sille rakentuvan markkinoinnin saralla niiden merkitys on kiistaton. Niitä tekevät keski-ikäiset valkoiset miehet keski-ikäisille valkoisille miehille, ja tämä on se yleisö joka musiikkiteollisuutta nykyisin hyvin pitkälti pyörittää. Nuoret eivät enää osta levyjä yhtä paljon kuin ennen, ja sen seurauksena koko homma on 20-50-vuotiaiden miesten harteilla. Samojen miesten, jotka näitä lehtiä lukevat.

Niiden sivuilla rock nostalgisoidaan ja muistellaan sen erilaisia kultakausia, joista 60-luku lienee se kaikkein ikonisin. Osittain tämä palvova sävy on jo muuttunut vitsiksi. Lehtiä seuraavien keskuudessa itse asiassa arvuutellaan humoristisesti sitä, kumpi on tässä kuussa Uncutin tai MOJOn kannessa, Dylan vai Beatles. Virhemarginaali on hyvin pieni. Toista veikkaamalla on useimmiten oikeassa.

Se, että Mirel onnistui valloittamaan nämä norsunluutornit, on ennenkuulumatonta. Siihen ei ole kukaan suomalaisartisti pystynyt tässä mitassa, tämmöisellä pistesaalilla. Jotkut Fonal-artistit ja kenties Circle ovat saaneet neljän tähden arvioita, mutta niissäkin on ollut hienoista kolonialistista “pohjoinen ulottuvuus/Mieskuoro Huutajat”-kerrointa. “Vain hullut suomalaiset pystyvät tämmöiseen”, tuntuu olevan aina kirjoitusten keskiössä.

Mirel kuitenkin päihitti ukot omassa pelissään ja omalla kielellään, ja vielä rockin kaanonia vartioville miehille pyhimmässä musiikinlajissa: bluesissa.

Jos blues tosiaan on se tarunhohtoinen musta luuranko valkoisen rockmusiikin sisällä, Mirel onnistuu mahdottomassa: hän matkustaa ajassa taaksepäin, hetkeen jolloin Skip James avasi ensimmäisen kerran suunsa äänitysstudiossa, ottaa tartunnan siitä aineettomasta tuskasta ja antaa sen kummitella lauluissaan.

Toki Mirelin bluesissa soi myös Nick Draken pidättynyt ja hillitty brittiläinen intohimo ja Leonard Cohenin kaksimielisyyksiin verhottu maailmanväsymys, eli mistään tyylipuhtaasta kahdentoista tahdin bluesista ei voida puhua. Tärkeämpää on, että Mirelin musiikissa soi nimenomaan bluesin sielu, se tietty mustan huumorin ja rivien välistä tihkuvan lihallisuuden värisyttävä sekoitus, joka kummittelee niin Draken kuin Coheninkin musiikissa.

Mirelin äänessä soi myös vaiennettu ääni, naisen ääni. Blues on sekä alkuperiltään että nykyisyydeltään miesten musiikkia. Sen näkee jo termien tasolla. Puhutaan “blues-miehistä”, ei “blues-naisista”. Vaikka bluesin historiaan mahtuu laulajia Bessie Smithistä Memphis Minnien kautta Billie Holidayhyn ja siitä Janis Joplinin kautta kaikkiin suuriin soul-diivoihin, blues on silti populaarikulttuurissa varsin miehinen ala.

Tämänkin Mirel selättää. Näppäilee kitaraa täysin tietämättömänä sukupuolestaan ja sille pakotetuista rajoitteista. Hänen kappaleissan naiseus on läsnä sekä perinteisessä, miehen suhteen alisteisessa roolissa (The Roadin kuolleen miehen naimaton morsian), kuin myös tabuja rikkovana (No Deathin lesbiset, feministiset ja nekrofiiliset subtekstit). Näistä laulaessaan Mirel on enemmän blues-ukko kuin yksikään bluesia kirjoista opiskellut valkoinen mies.


Mirel Wagner, naisartisti

Sukupuoli voi tulla myös tielle näissä hommissa, haitata näkyvyyttä peruutuspeilissä.

Niin absurdilta kun se tuntuukin, on motiivini Mirelin esiintuomiseen kyseenalaistettu, monelta aika yllättävältäkin taholta. Niinkin järkevänä mediana pitämäni lehti kuin Vihreä Lanka tiedusteli haastattelussaan, olinko ihastunut Mireliin, oliko tämä syy alkuperäisen blogikirjoituksen takana.

Toki asetelma on kliseinen: vanhempi alalla työskentelevä mies hehkuttaa nuorta naista. Silti koin kysymyksen loukkaavana. Se loukkasi minua, kyseenalaisti minun motiivini, mutta se loukkasi myös Mireliä. Aivan kuin hänen laulunsa eivät olisi tarpeeksi hyviä, hänen lahjansa tarpeeksi poikkeuksellinen. Että tämäkin tarina menisi jonkun niin triviaalin asian kuin ihastuksen piikkiin.

Tuntuu kenties oudolta, mutten koskaan oikeastaan ajatellut Mireliä naisena, ainakaan silloin ensimmäisen kontaktin yhteydessä. Minulle hän oli pikemminkin nuori ihminen, jonka sisällä aikuinen puhuu, kiehtova nimenomaan tämän ristiriidan takia.  Mirel oli kuin nuori Rimbaud, joka näkee kiivaammin ja tahrattomammin juurikin nuoruutensa takia. Ei ole kyynistynyt, uskaltaa sanoa asioita joiden edessä aikuinen empisi. Kontrasti hänen nuoren olemuksensa ja laulujen raskaan vanhuuden välillä oli kiehtova.

Ilmeisintä tämä oli ja on live-esiintymisten yhteydessä. Raskaiden kappaleiden painostavan tunnelman katkaisee tyttömäisen heleä ääni, joka pitäytyy tosiseikoissa, esittelee itsensä ja kappaleiden nimet, muttei paljon muuta.

Muistan aluksi toivoneeni, ettei Mirel puhuisi kappaleiden välissä, että hän tajuaisi säilyttää illuusion. Myöhemmin olen tullut entisestään ihailemaan sitä välimatkaa ja monimutkaisuutta, joka on tämän nuoren ihmisen ja hänen ikiaikaisilta kuulostavien laulujensa välillä live-tilanteessa, silloin kun Mirel raottaa naamiota, näyttää itsensä kappaleiden välissä.

Mirelistä saisi helposti rakennettua Diamanda Galasin kaltaisen synkistelijän, niinkuin hänen pressikuvissaan tavataan tehdä.

Mutta tuo hahmo ei olisi Mirel.

Kun kuuntelette debyyttiä, kiinnittäkää huomionne kappaleeseen No Hands. Se on pidemmän päälle häkellyttävin levyn kappaleista, sillä duurissa kulkeva sävellys on keväisen kevyt ja tapahtumassa jota se kuvailee on samanlaista vaivatonta euforiaa. Siinä nuori tyttö ajaa pyörää, päästää irti ohjaustangosta ja hihkaisee innostuneena äidilleen “katso äiti, ilman käsiä!”. Tuo hetki on eräänlainen metaforisen irti päästämisen hetki, aallonharja lapsuuden ulapan ja aikuisuuden karikoiden välillä.

Siinä on jotain samaa kuin Mirelissä itsessään: pelotonta ja riskeillä leikkivää, uhkarohkeaa nuorta ja ikiaikaisen vanhaa

Mirel Wagner, yksityishenkilö

Näiden vuosien aikana olen tutustunut Mirelliin myös siviilissä. Yksityishenkilönä Mirelissä on samaa kuin artistina. Hän on tarkkailija, varoo päästämästä ketään oikein ihon alle. Toisaalta, hänessä on myös piirre, jota musiikista ei tunnistaisi.

Hänen musiikkinsa stattisuuteen ja horrosmaiseen transsiin ihastuneita kenties hämmästyttää kuulla, että Mirel on ulos lähtiessä loistavaa seuraa. Hän ei suinkaan ole se hiljainen tyttö nurkassa, vaan pikemminkin juhlien keskipiste, ennakkoluuloton ja hauska, helposti innostuva ja itsensä likoon pistävä. Kovaääninen, elämästä nauttiva. Totaalisen inspiroivaa seuraa.

Tämä yksityispersoonan piirre tuli esiin hauskalla tavalla yhtenä elokuisena iltana, kun esiinnyimme samassa konsertissa Nosturin Alakerrassa. Mirelin debyyttiä ei oltu vielä julkaistu, eli paikalla oli varsin vähän ihmisiä, suuri osa tuttuja jollain tavoin. Mirel oli voimissaan ja uskoi itseensä kiivaammin kuin ennen. Nämä olivat juuri niitä aikoja, kun hän äänitti debyyttiään.

Kappaleet soljuivat voimakkaina, ja Mirel silminnähden viihtyi lavalla. En muista tarkalleen mistä se lähti, kysyikö hän yleisöltä toiveita, mutta yhtäkkiä hän alkoi tapailla Britney Spearsin kappaletta Womanizer. Mirelin käsittelyssä tuo kappale muodostui hysteerisen hauskaksi. Välimatka näiden kahden artistin välillä ei voisi olla suurempi, ja Mirel käytti sitä tuona iltana vipuvartena. Väliin aina kappale kuolemasta, ja sitten taas pari tahtia Womanizeria. Muistaakseni hän jopa nousi tuoliltaan ja mimikoi Spearsin tanssia, saaden yleisön ulvomaan naurusta. Muistan olleeni täysin läkähdyksissä keikan loppupuolella: yhtäältä rankat laulut olivat imeneet voimat, ja toisaalta täysin absudille tasolle mennyt Womanizer-läppä oli saanut nauramaan pallean kipeäksi.

Huumorintajua tältä synkkyyden prinsessalta ei puutu, sen voin teille taata.

Jyrki

Mirel on joskus vitsaillut, että en ole vastuussa pelkästään hänen uransa alkusysäyksestä, vaan olen myös saanut aikaan toisen positiivisen asian hänen elämässään esittelemällä Mirelin hänen nykyiselle avopuolisolleen / poikaystävälleen, kuvataiteilija Jyrki Riekille. Sen enempää heidän yksityiselämäänsä puuttumatta tai sitä avaamatta olen salaa iloinnut siitä, että Mirel on löytänyt rinnalleen ihmisen, joka on sekä taiteilija, että menestynyt taiteilija. Ihmisen, joka ymmärtää mitä on olla luova ihminen, ja joka myös ymmärtää mitä on tehdä töitä sen luovuuden eteen.

Riekki on nuoresta iästään huolimatta tehnyt melkein yhtä paljon näyttelyitä ulkomaille kuin kotimaassakin, ja tietää mitä on matkustaa ja toimia oman taiteensa lähettiläänä. Yhdessä nämä kaksi ihmistä ovat voimakkaampia, ja se on varmasti hyödyksi kummallekin.

Tavallaan tämäkin oli tähtiin kirjoitettu juttu. Riekki oli syksyllä 2011 saanut valmiiksi bluesia käsittelevän näyttelyn, ja tuntui aivan luontevalta nähdä Mirel siellä, näyttelyn avajaisissa Helsingin Galleria Sculptorissa. Hän oli melkein kuin kineettinen veistos, johon tiivistyivät kaikki maalauksien teemat ja ääripäät.

Jos nämä kaksi eivät olisi kohdannet toisiaan, olisi heidän totisesti pitänyt keksiä toisensa, luoda vastakappale laulujen tai maalausten savesta.

Riekki ei ole maalannut Mireliä vielä, joskin pari yritystä kuulemma on ollut. Ensimmäinen oli taitelijan omien sanojen mukaan liian palvova, toisessa alkoi olla jo tuntua ja synkkyyttä.

Hätkähdyttävin ilmentymä näiden kahden yhteistyöstä oli valokuva yhteisnäyttelyssä, joka Riekillä oli slovenialaisen Jasa Mrevljen kanssa Ljubljanassa. Tilan seinällä oli iso fotostaattilakana Mirelin kasvoista. Tuon nähtyään ei tarvinnut pyöritellä abstrakteja visioita Mirelin roolista Riekin elämässä ja taiteessa: hän roikkuu konkreettisesti tilan seinällä, on läsnä taustalla.

Vuorovaikutussuhde toimii ihan arjen tasolla. Mirelillä on Riekin mukaan tapana tulla hänen työhuoneelleen soittamaan kitaraa ja kehittelemään uusia ideoita. Mirel on sanonut, että Riekille soittaminen tuntuu hyvältä, tila on uusi ja mielenkiintoinen, ja tuo esiin uutta.

Näiden kahden lahjakkaan nuoren taiteilijan symbioottinen suhde on kiinnostava. En edes uskalla ajatella, mitä hienouksia se saattaa tuottaa.

Ikiaikaisia, miltei keskiaikaisia taiteenmuotoja, maalaus ja laulut. Viimeisimpänä aluevaltauksena näiden kahden välillä on kuitenkin elokuva, eräänlainen amalgaami kummastakin: Riekki on Mirelin mukana kiertäessään alkanut kuvata dokumenttia Mirelistä, tämän Euroopan ja Amerikan kiertueista. Elokuva on Riekin ensimmäinen, eikä hänellä omien sanojensa mukaan ole koulutusta siihen, mutta tuon tason visualisti ei sitä tarvitse. Hänellä on näkijän kolutus, maalarin silmä. Minä veikkaan, että dokumentista tulee jo tuosta syystä keskivertoa kiinnostavampi.

 

Mirel, muukalainen

Mirel tuntuu olevan ajan hermolla myös siitä syystä, että häneen tiivistyy niin monta asiaa, jotka ovat jotenkin murroksessa, muutoksen tilassa. Ilmeisin ilmentymä näistä on varmaan Mirelin ihonväri, hänen eräänlainen myyttinen muukalaisuutensa, ja sen suhde hänen esiintuloonsa 2010-luvun Suomessa, maassa jossa perussuomalaiset saivat vaalivoiton.

Paradoksi on tietenkin se, että Mirel on suomalainen, tunnustautuu suomalaiseksi, varoo haastatteluissa ja keskusteluissa edes vihjaavansa siihen suuntaan, että hän olisi etiopialainen. Eikä hän olekaan, sillä Suomeen adoptoituna hän on kasvanut tässä kulttuurissa, on sen täysiverinen edustaja. Hänellä vaan sattuu olemaan etiopialaiset sukujuuret.

Kuitenkin tämä asettaa hänet toisenlaisen asemaan. Nuorena mustaihoisena naisena hänellä on toisella tavalla oikeus laulaa bluesia kuin jollain muulla nuorella espoolaistytöllä. Hän on ihonvärinsä kautta autenttisempi, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin.

Toki hän myös erottuu ihonvärinsä takia joukosta, sanan negatiivisessakin mielessä. Olen itse saanut nähdä rasismia Mirelin seurassa mitä yllättävimmissä paikoissa. Kahdesti hänet on poistettu ravintolasta, vaikkei hän ole millään tavoin ollut seurueen äänekkäin tai muutoin häiriöksi. Terve vaan, Bar Loose ja Stadin Tähti.

Molemmat tapaukset ovat olleet niin kummallisia, ettei mikään muu kuin ihonväri jää mahdolliseksi selitykseksi. Varsinkin jälkimmäinen painui mieleen absurdiudessaan. Itäeurooppalainen portsari tarttui Mireliin kovakouraisesti, aivan liian kovakouraisesti. Riekki nousi pystyyn, ja huomasi pian painivansa portsarin kanssa pöytien alla. Muistan vieläkin hämmentyneen ilmeen hänen kasvoillaan. “Mitä helvettiä tässä tapahtuu?”, tuntui päätä pidempi ja lempeä maalari kysyvän pienen ukon kyntäessä häntä lattiaan hiki päässä, minun saattaessani kyynelehtivää ja järkyttynyttä Mireliä ulko-oven suuntaan.

Nämä ovat yksittäisiä ja harvinaisia tapauksia, mutta nekin ovat minulle ikkuna siihen, mitä Mirel kohtaa artistina ja ihmisenä. Ennakkoluuloja ja latautuneita odotuksia, paljon sellaista mihin hänellä ei itse ole mitään valtaa.

Siksi olenkin niin iloinen siitä, että Mirel on löytänyt ympärilleen joukon niin hyviä ihmisiä. Riekki, Roukala, ja kenties jossain mielessä Ramsay. Tämän kahden vuoden aikana olen saanut iloiten vierestä seurata tuhkimotarinaa, joka valaa minuun uskoa ihmisiin ja maailmaan.

Tämä hauras ja totinen tyttö on löytänyt ystäviä ja yhteistyökumppaneita hienoista ja rakastavista ihmisistä, ja on omalla työllään osoittautunut sen rakkauden ja työn arvoiseksi. Osittain sen kautta hänestä on kasvanut itsevarma esiintyjä ja vaivattomasti maailmalla matkaava kosmopoliitti, jota parempaa kulttuurin lähettilästä Suomelle en heti keksi.

Minua huvittaa se, että tätä artikkelia kirjoittaessa Facebookin feedin ilmestyi linkki Voguen sivuille, jossa esiteltiin viikon artisti. No niin, Mirel, tietenkin, kuten jo arvasitte. Debyytti arvosteltiin tämän artikkelin kirjoittamisen aikana myös vaikutusvaltaisella yhdysvaltalaisella Pitchfork-musiikkisivustolla.

Kun soitan Mirelille, hän vastaa Amerikasta tai Ranskasta.

Hän on päässyt pitkälle Semifinalin Samettiklubilta.

Ja täysin ansaitusti.

Sylvi-klubi la 5.5. Bar Alakerrassa.
Mirel Wagner, Death Laser, Zorro Polar, Sylvi-dj:t. 8 euroa + narikka.

Kuuntele Mirel Wagnerin esikoisalbumi Spotifysta:

Kommentoi