Poikani Kevin

"On vaikea edes kuvailla, mitä valkokankaalla tapahtuu. Äkilliset näyt rikkovat sujuvia siirtymiä aikatasolta toiselle. Nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä tahmeaa sottaa, mutta emotionaalinen sotku on täynnä yksityiskohtia, pintoja, ääniä ja värejä, kivuliaita muistoja."

(We Need to Talk About Kevin, USA 2011)
O: Lynne Ramsay
N: Tilda Swinton, Ezra Miller, John C. Reilly
K16
Ensi-ilta 20.4.2012

 ★★★★★ 

”Äiti, et arvaa mitä tänään koulussa tapahtui!”

Vanhemmuus muistuttaa venäläistä rulettia, vain hiukan paremmilla todennäköisyyksillä. Niin ainakin elokuvassa Poikani Kevin, jossa Eva Katchadourianin (Tilda Swinton) ensimmäinen lapsi on kuin sosiopaatti vaipoissa. Maailmalla aikuisikänsä viettänyt ja matkaoppaita kirjoittanut Eva tuntee olevansa vanki kotonaan, tunnevammaiselta vaikuttavan taaperon kanssa. Aviomies Franklin (John C. Reilly) ei näe pojassa mitään vikaa.

Kasvaminen kohti teini-ikää ei tee Kevinin (Ezra Miller) mielenlaatua yhtään valoisammaksi. Hänen manipulaatiokykynsä vain vahvistuvat. Perheeseen on tullut toinen lapsi, pikkuprinsessa Celia (Ashley Gerasimovich), jonka helppous korostaa Kevinin vaikeutta.

Lionel Shriverin hittikirja, johon elokuva pohjaa, on muodoltaan kirjeromaani. Sen hivenen epäluotettava kertoja on Eva, joka kirjoittaa muistojaan kirjeissä miehelleen. Elokuvassa Eva on etäisempi hahmo, mutta ilman kertojaakin katsojalle on selvää, että perhettä on kohdannut tragedia. Sen laatu paljastuu pikku hiljaa, kietoutuen yhteen veren tahraaman nykyisyyden kanssa. Veren väri toistuu niin maalin roiskeissa kuin hillotahroissa.

Tarina on ennen kaikkea Evan. Hän on jäänyt tragedian leimaamaan kaupunkiin ja vaihtanut tyylikkään talon nuhjuiseen mökkiin, johon naapureiden avoin halveksunta on jättänyt jälkensä. Oma matkailukirjafirma on mennyttä. Ainoa yhteisö, johon Eva kuuluu, on joukko välinpitämättömiä tai puolivihamielisiä kollegoja ankeassa matkatoimistossa.

Skottiohjaaja Lynne Ramsayn (Morvern Callar) draama on kuitenkin enemmän kuin mitä juoniseloste antaa ymmärtää. Se on upea. On vaikea edes kuvailla, mitä valkokankaalla tapahtuu. Äkilliset näyt rikkovat sujuvia siirtymiä aikatasolta toiselle. Nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä tahmeaa sottaa, mutta emotionaalinen sotku on täynnä yksityiskohtia, pintoja, ääniä ja värejä, kivuliaita muistoja.

Tilda Swinton on erinomainen vaihtaessaan itsetietoisen tyylikkyyden syyllisyydentunteisiin. Hänen kauttaan elokuva kertoo myös äidinrakkaudesta, lasta haluamattoman naisen yrityksistä rakastaa karmeaa pienokaista ja myös pakosta jatkaa yrittämistä, kun pahin on tapahtunut.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi