Klockriketeatern Vanja-eno

Teatterista viis… Osa 1

Jaana S. Semerin juttusarjassa tehdään havaintoja teatterista.

1. Omenat
Katselen Andryi Zholdakin pyörryttävän upeaa versiota Anton Tshehovin Vanja-enosta Klockriketeaternissa ja mietin omenoita. Niitä ahmitaan esityksessä ehtimiseen. Omenat ovat tarinan ilmaisukyvyttömien ihmisten pidätellyn intohimon vertauskuva. Esityksessä käytetään punaposkisia ja melko suuria omenoita. Se on käytännöllistä: ne erottuvat katsomoon hyvin.

Kuten näytelmässä, myös katsomossa on pakahduttavaa. Kuuma ilma on sakeanaan huumaavia tuoksuja. Makean hedelmälihan aromiin sekottuu vähitellen kostuvan puulavastuksen haju, tuoreiden ruusujen tuoksu. Harvoin olen ollut näin kokonaisaistillisessa teatteriesityksessä.

2. Jokinen
Vieressäni Klockriketeaternin katsomossa istuu iso mies. Väliajan jälkeen miehen tuolilla nököttää Beckettin Huomenna hän tulee. Juuri ennen kuin valot sammuvat toisen näytöksen alun merkiksi, vaihdamme pari sanaa.

Uteliaisuudesta kysäisen, eikös tämä esitys riitä, kun… Mies kertoo saaneensa kirjan yhdeltä näyttelijöistä. Hän ei ole nähnyt ko. näytelmää koskaan. Minä kerron nähneeni vaikka kuinka monta versiota ja että Kansallisteatterissa menee parhaillaankin yksi hyvä. Käy ilmi, että hän on seuraavaksi menossa katsastamaan Kansallisteatteriin Paavo Westerbergin uuden näytelmän He eivät asu enää täällä. Kerron nähneeni senkin. Ja että se on hyvä, mutta niin ”täysi”, että itse tekisin siitä elokuvan.

Kun valot sammuvat, tajuan yhtäkkiä, kuka vieressäni istuu. Se on elokuvaohjaaja Antti Jokinen.

3. Miehet
Miehet ovat niin IN. Sekä näyttämöllä että elokuvissa: lavalla Kansanhiihto ja Kuninkaan puhe, kankaalla Varasto ja Härmä.

Ovat IN, vaikka olisivat poissaolevia, kuten Milja Sarkolan Takomoon ohjaamassa ja kirjoittamassa näytelmässä Perheenjäsen. Se kertoo näyttelijäisästä, joka ei ole läsnä vaikka olisi samassa huoneessa. Kun kirjoittajan omakin isä on näyttelijä, Asko nimeltään, on katsomossa ylimääräisiä kierroksia. Perheenjäsen on niin hyvä näytelmä ja esitys, että siinä ei yksi Asko paljon paina.

Rosa Liksomin kirjoittamassa ja Heidi Räsäsen ohjaamassa Rikoksessa miehet ovat vankilassa. Ensin kaksi, sitten kolme ja lopulta neljä miestä samassa sellissä. Teatteri Jurkan pienessä tilassa lauseet ryöppyävät ja lihakset vilisevät. Sekä älyllisyys että fyysisyys toimivat hyvin.

Ryhmäteatterin Huolimattomissa miehet ovat ujoja ja estyneitä, vaikka puhua osaavatkin. Kari Hotakaisen tekstin on dramatisoinut Juha Kukkonen. Taisto Oksanen raivoon ja epätoivoon yltyvänä taviksena puhuttelee. Hän lienee elämänsä roolissa.

Mikko Roihan ohjaamassa Kentässä miehiä esittävät naiset. Okko Leon teksti on hieno. Olisiko se vieläkin tukevampi MIEHItettynä? Kentän ensi-ilta oli Berliinissä, kevään aikana esitys kiertää kotimaata mm. Helsingissä, Tampereella, Lahdessa, Vaasassa ja Kajaanissa.

4. Ennakkoluulot
Juuri Mikko Roiha sai aikaan tuulenvireen teatterin vesilasissa, kun totesi taannoisessa Hesarin haastatelussa, että maakuntateatterien pitäisi yhdistää voimiaan. Ohjelmistoja voitaisiin suunnitella yhteisvoimin ja samaa esitystä esittää 3–4 paikkakunnalla. Uudistus voisi pelastaa alueteatterin tulevaisuuden. Kaikkien maakuntateatterien edustajien mielestä ajatus ei ollut hyvä. Alueidentiteetti on kuulemma vaarassa kadota kuin kuntauudistuksessa konsanaan.

Roihan mielestä se ei sillä vielä katoa, jos esimerkiksi Savonlinnan, Mikkelin ja Kuopion teatterit esittävät samaa musikaalia. Hänellä on varaa sanoakin, onhan hän työskennellyt useassa pienessä teatterissa eri puolilla maata. Nykyään Roiha ohjaa Lahden, Tampereen ja Helsingin yleisöjä tavoittavia esityksiä, jotka toteutetaan kolmen teatterin yhteistyönä.

Useita tällä tavoin toteutettuja oivallisia esityksiä Lahdessa ja Helsingissä nähtyäni en ole kokenut alueidentiteettini olleen uhattuna. En syntyperäisenä lahtelaisena enkä par’aikaisena helsinkiläisenä.

5. Ennakko-odotukset
Romaanista tai elokuvasta tehty teatterisovitus on kovan ennakkopaineen alainen. Median huomio ja katsojien kiinnostus on taattu, mutta toisaalta on pakko onnistua. Kari Heiskanen ohjaa Helsingin Kaupunginteatterin lavalle Kuninkaan puheen. Tiedättehän te: SE Tom Hooperin ohjaama Oscar-voittaja, missä on SE Colin Firthin pääosasuoritus. Ja SE Geoffrey Rushin komppaus.

Lue Sylvin arvio Kuninkaan puheesta.

Kuva Christoffer Allén, Klockriketeatern: Vanja-eno 

 

Kommentoi