The Shins: Port Of Morrow

"James Mercer on kyllästänyt levynsä hidastempoisilla ja aikuisenmakuisilla, turvallisilla tunnelmapaloilla."

Sony

 ★★★½☆ 

Shins on muuttunut. Hm.

James Mercer palaa levylautaselleni täysin uudella Shins-kokoonpanolla viiden vuoden jälkeen. Siinä ajassahan jokainen meistä vanhenee, mutta ilmeisesti muita nopeammin isäksikin tullut Mercer, joka on kyllästänyt levynsä hidastempoisilla ja aikuisenmakuisilla, turvallisilla tunnelmapaloilla. Tämä on epätyypillistä orkesteri-Shinsille jonka tuotanto on aina nojannut nopeampaan poljentoon ja rouheampaan äänimaisemaan.

Ehkä bändin uusista jäsenistä johtuen Shins ei enää kuulosta myöskään niin kekseliäältä ja dynaamiselta orkesterilta kun aikaisemmilla levyillään. Usein biisejä myös kyllästetään konebiiteillä ja erilaisilla valmisperkussioilla.

Avausbiisi The Rifle’s Spiral on toki taattua Shinsiä, upeita melodioita ja omituisia hälyraitoja. Mercerin laulu ei ole koskaan kuulostanut näin ihanalta. Hänen laulusoundissaan on jotain yhtä mieltäylentävää kuin kotoisessa Arto Tuunelassamme: kun laulu kajahtaa oikeilta taajuuksilta, vain totaalisen mieliköyhä ihminen voi olla tuntematta mitään. Biisissä soi jonkinlaisen lohdun ja tuntemattoman uhan liitto: ”You’re not invisible now, you just don’t exist”.

Ihanasti rullaava kakkosbiisi Simple song tarjoilee a-osassaan huikeaa kitaratiluttelua vaikkapa kaikille Rushin tai Primuksen ystäville. Näistä yksittäisistä, lähinnä sovituksellisista neronleimauksistaan Mercer tunnetaan: tarkkaan kuuntelemalla biisien sisässä asioita jotka sinne eivät varsinaisesti kuulu. Melodianerokkuuttaan Mercer todistelee kauniisti soivassa kertosäkeessä.

Mutta jo kolmosbiisin kohdalla Mercerin käsi iskeytyy ensimmäisen kerran sontaan. Hidas ja bonjovahtavasti nimetty It’s only life on Mercerille epätyypillisen alhaalta laulettu ja tulee biisijärjestyksellisesti aivan liian alussa latistamaan iloiseksi ja uljaaksi noussutta tunnelmaa.

Edellisen biisin pettymyksestä toipuminen ottaa sen verran aikaa että pari seuraavaa menee täysin hukkaan. Bait And Switchissä on yritystä mutta kappale on liiaksi koristeltu ja jää tasapaksuksi.

September-kamaluuden jälkeen No way down lähtee kuin kivi ritsasta ja Shins kuulostaa muutaman minuutin verran taas maailman parhaalta bändiltä. Iskevän kappaleen kruununhelmenä kuullaan simppeli, muutamalla sävelellä varustettu tuplarautalankasoolo, joka on klassisesti panoroitu eri kanaviin. Minua hymyilyttää taas.

Mutta sitten alkaakin levyn lopullinen alamäki. Loppua kohden biisien tempot laskevat yhdessä niiden tason kanssa. Levy väljähtyy ja jättää keskiarvoisen jälkimaun. Hienoja hetkiä koetaan 40 Mark Strassessa, jonka kertosäe kohoaa Take That -sfääreihin. Lopun pelastaa nimi- ja päätösbiisi, psykedeliaan taipuvainen tunnelmapala, jonk atapaisia ollaan toki kuultu ihan jokaisella Shins-levyllä.

Jos nämä paikoitellen erittäinkin hitikkäät melodiat olisi saatu valjastettua hieman menevämpien, perinteisempien Shins-biisien kylkeen, niin levystä jäisi positiivisempi maku. Vaan minkäs teet kun jokainen naama orkesterissasi on uusi. Soittamattomuus kuuluu levylläkin. Vanha Shins-fani on nyt vähän pettynyt.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi