Warrior

"Koska nyrkkeilijämiehet ovat uroista perinteisempiä, he ilmaisevat tunteensa lähinnä lyömällä vastustajaa päähän nyrkkeilykehässä."

(USA 2011)
O: Gavin O´Connor
N: Tom Hardy, Nick Nolte, Joel Edgerton
Julkaisu 23.3.2012

 ★★★½☆ 

Miesten elokuvassa emootiot tehdään näkyviksi lihasvoimin.

Melodraamako muka naisten lajityyppi? Tavallaan. Mutta toisaalta, otetaan nyt vaikka nämä nyrkkeilyleffat.

Nyrkkeilyleffa on kuin miehinen versio melodraamasta ja musikaalista. Suuret tunteet vellovat eeppisissä tarinalinjoissa, mutta koska nyrkkeilijämiehet ovat uroista perinteisempiä, he ilmaisevat tunteensa lähinnä lyömällä vastustajaa päähän nyrkkeilykehässä, kömpimällä vielä verta valuen ja käsipuolenakin ylös kanveesista, hyppäämällä narua treenisalilla tai juoksemalla vetävän musiikin tahtiin leikatussa montaasijaksossa halki kaupungin, ilmaa puhkovat nyrkit nousukuntoa uhkuen.

Miehet nyt vain ilmaisevat itseään näin. Nyrkkeilyfilmeissä siis.

Gavin O´Connorin ohjaamassa Warriorissa ei nyt sitten itse asiassa nyrkkeillä laisinkaan, siinä harrastetaan mixed martial artsia. Kysymys on siis jenkeissä hyvinkin suosituista UFC-matseista, ammattinyrkkeilyäkin rajummasta lajista, jossa saa yhdistellä eri kamppailulajien tekniikoita.

Tarinan ja tematiikan puolesta Warrior on silti ehta nyrkkeilyleffa, UFC vaan mahdollistaa rajummat matsikohtaukset ja on lajina muutoinkin enemmän äärielämyksiä halajavan nykykatsojan mieleen.

Tom Hardy on vuosien jälkeen isänsä luo palaava entinen nyrkkeilijä Tommy. Alkoholisti-isän (Oscar-ehdokkuudella rutiinivetäisystä huomioitu Nick Nolte) väkivaltaisuus ei ole unohtunut, mutta Tommy tarvitsee valmentajan voittaakseen ”Spartan”, UFC-ottelijoille järjestetyn megaturnauksen, eikä isää pätevämpää nyt vain ole.

Samaan aikaan toisaalla luokanopettaja Brendan (Joel Edgerton) on perheineen kaameassa talouskurimuksessa. Talo uhkaa mennä alta, ellei jostain tipahda syliin iso tukku rahaa. Spartan palkintoraha kävisi hyvin. Ainoa vain, että paluuta kehiin tekevä Brendan on aina ollut ottelijana korkeintaan keskinkertaisuus.

Ja kyllä. Umpimielinen Tommy ja sympaattisen reipas Brendan ovat kuin ovatkin veljeksiä.

Sinänsä täysin ennalta-arvattavia latuja kohti Spartan loppuhuipennuksia hiihtelevän tarinan pelastaa intensiteetti, jolla toisistaan vieraantuneiden veljesten valmistautumista kuvataan.

Kumpaakin ajaa kehässä ja salilla hirmuinen tunteen palo. Brendan jaksaa, koska hänen on perheensä takia pakko. Lopulta hän taistelee paitsi oman vaimonsa ja lastensa puolesta, myös palauttaakseen välit isäänsä ja veljeensä. Hänen ottelutyylinsäkin on yhtä kärsimystä ja vastoinkäymistä. Häntä lyödään lyödään lyödään lyödään, mutta aina hän nousee.

Tommyn motiivit pidetään katsojalta piilossa loppupuolelle saakka. Näyttäisi siltä, että hän on niin isänsä poika, ettei osaa lunastaa ihmisarvoaan kuin voittamalla tällaisia turnauksia. Vähitellen hänenkin menneisyydestään alkaa paljastua myös muita traumaattisuuksia. Tommy on täynnä vihaa, hän käy heti matsien alusta päälle kuin amfetamiinia ottanut sielunvihollinen.

Warriorin loppupuoli kärsii uuvuttavan pitkistä ja raaoista ottelujaksoista, semminkin kun urheilun näytteleminen ja sen uskottava fiktiivinen esittäminen ovat lähes mahdottomia tehtäviä. Kiiluvasilmäisen tunnetilansa voimalla O´Connorin ohjaus kuitenkin puuskuttaa, jos ei nyt ihan loppuotteluun, niin ainakin pistesijoille saakka.

 

 

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi