1492_frontcover-200

Pieniä valkoisia valheita

(Les petits mouchoirs, Ranska 2010)
O: Guillaume Canet 
N: Benoît Magimel, François Cluzet, Gilles Lellouche, Marion Cotillard, Jean Dujardin.
K12
Julkaisu: 9.5.2012

 ★★★½☆ 

Paatoksellinen sukupolvikuvaus kertoo omaan napaan tuijottelijoista.

Ranskan arvostetuimpien nuorten näyttelijöiden joukkoon viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut Guillaume Canet (Rakasta jos uskallat, Päivä ilman sotaa, Kimpassa) aloitti myös käsikirjoittamisen ja ohjaamisen jo 1990-luvun lopussa lyhytelokuvillaan.

Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Mon Idole (2002) ei vielä aiheuttanut suuria hyrinöitä kriitikoissa tai katsojissa, mutta rakkausjännäri Ei sanaakaan (2006) sai maailmanlaajuisesti ylistävän vastaanoton. Odotukset Canet’n seuraavaa käsikirjoitus- ja ohjaustyötä kohtaan olivat siis suuret. Vahvasti roolitettu Pieniä valkoisia valheita ei kuitenkaan nouse liitoon vaan jää räpiköimään oivaltavan ja keskinkertaisen välimaastoon.

Säväyttävän alun jälkeen ensemble-draama seestyy ja puuroutuu yksityiskohtaiseksi parisuhde- ja eksistentiaalikriisisetvinnäksi. Canet’n ystäväporukasta tuleekin väistämättä mieleen paitsi Lawrence Kasdanin mainio ihmissuhdetutkielma Sisäpiiri (1983) myös komediallisemmat brittileffat Peterin ystävät (1992) ja Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994).

Canet’n luoman ystäväpiirin kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä omassa itsesäälissään ja tunnepiehtaroinnissaan. Yksi on koukussa exään, toinen rakastunut ystäväänsä, kolmas tyrii tietoisesti kaikki parisuhteensa, neljäs ei uskalla sitoutua, viides on hermoheikko kontrollifriikki ja niin edelleen.

Päähenkilöiden toiminnassa korostuu ehkä liikaakin heidän pinnallisuutensa ja itsekeskeisyytensä, vaikka oikeastaan kyse on vaikeiden asioiden ja tunteiden välttelystä – siis valkoisten valheiden kertomisesta ja niistä kiinni pitämisestä.

Rajuun onnettomuuteen joutuneen ystävän, Ludon (The Artist -elokuvasta Oscar-palkittu Jean Dujardin) hylkääminen pariisilaissairaalan teho-osastolle vuosittaisen rantaloman vuoksi tuntuukin aluksi suorastaan hirviömäiseltä, mutta selittyy osittain ystäväporukan kollektiivisella ahdistuksen torjumisella.

Pieniä valkoisia valheita on tunnelmallinen mutta piinallisen ylipitkä sukupolvikuvaus, joka olisi hyötynyt kunnon karsimisesta. Canet’n draamakomedia olisi ollut ainakin vähemmän osoitteleva ilman amerikkalaisen musiikkikuvaston kuorruttamia fiilistely- ja siirtymäkohtauksia.

Näyttelijät – erityisesti Marieta esittävä Marion Cotillard, Maxina nähtävä François Cluzet ja porukan isähahmo Jean-Louisia näyttelevä Joël Dupuch – nousevat keskinkertaiseksi luisuvan käsikirjoituksen yläpuolelle, mutta eivät aivan pelasta elokuvaa omahyväiseltä napaan tuijottelulta.

Katsoja ei pääse niin lähelle päähenkilöitä ja heidän tarinaansa kuin ohjaaja Canet olisi ehkä toivonut. Osittain tämän takia elokuvan liioitellun paatoksellinen loppu tuntuukin vieraannuttavalta ja nolon tunteelliselta.

Kommentoi