Ramones

Sylvi testaa: Punkrockaerobic

“Meillä oli Lust for Life, me jumpattiin ku Psycho ja sit oltiin ihan että Let’s Get Fucked Up.”

Kuvat: Emma Suominen
Kuvien käsittely: Emma Suominen ja Aiju Salminen

Eihän kaikilla aerobic-ohjaajilla ole huono musamaku, eihän? Siltä on kuitenkin tuntunut niinä kertoina, kun olen peilisalijumppaan uskaltautunut. Iloa on pitänyt repiä Michael Jacksonin biisien miksauksista tai Lady Gagasta, kun taustalla hakkaa enimmäkseen geneerinen jumputus, eikä hikijumppa sinänsä ilon lähteenä toimi.

Törmäsin kuitenkin pari vuotta sitten ystäväni kirjahyllyssä Maura Jasperin ja Hilken Mancinin kirjaan Punk Rock Aerobics. Sen kuvissa käytettiin kahvakuulien sijaan tiiliskiviä ja uusimpien urheilukuitujen sijaan virttyneitä bändi-t-paitoja. Liikkeet oli nimetty Teenage Kickiksi tai Dee Dee’s Lungeksi, ja niiden taustamusaksi ehdotettiin milloin Modern Loversia ja milloin Circle Jerksiä. Idea kuulosti liikunnan ja hauskan lauantai-illan yhdistelmältä, siis terveelliseltä mutta hauskalta.

Koska Maura ja Hilken vaikuttavat kaukana Yhdysvalloissa ja koska kyseessä on nimenomaan punkrockaerobic, piti ryhtyä tee-se-itse-toimintaan. Tässä tapauksessa se tarkoitti Facebook-statuksen laatimista. Hain ystävieni avulla punkista pitävää jumppaohjaajaa. Viikkoa myöhemmin tapasin Tiina Tanskasen. Ensimmäinen hyvä merkki oli, että treffit sovittiin lähibaariin. Toinen, ja se ratkaiseva oli Tiinan heti tervehdysten jälkeen mainitsema Iggy and the Stooges.


Muutamaa kuukautta myöhemmin odotan lähisalin isommassa jumppatilassa jännittyneenä Undertones-t-paidassani. Olemme vaihtaneet Tiinan kanssa muutaman viestin, mutta ainoa panokseni varsinaisen jumpan suunnitteluun on se, että toivoin sen sopivan myös rapakuntoisille. Toki olen sen lisäksi lähettänyt Tiinalle “ihan vaan ideoinnin avuksi” esimerkkibiisien listan.

Sali täytyy pikkuhiljaa sylviläisistä, tutuista ja tuntemattomista. Tai no, ei täyty. Saliin mahtuisi reilut viitisenkymmentä henkilöä ja meitä on vähän alle kaksikymmentä. Mutta näytämme taatusti perusjumppaajia punkimmalta sakilta mustissa t-paidoissamme, virttyneissä verkkareissamme ja bändilogoissamme. Olkoonkin, että emme siviilissä täytä tosipunkkarin vaatimuksia, mitä ikinä ne lienevätkään.

Yritin toki haalia mukaan heitäkin. Mainostin jumppaa Punk in Finland –keskustelupalstalla. Siellä oltiin kuitenkin hiukan huolissaan valokuvaajasta, jonka ilmoitin tulevan jumppaa seuraamaan. Ja yhtäkkiä olen hänestä huolissani itsekin. Valokuvaaja Emma Suominen on mukava ihminen, jolla on tilannetajua, mutta kokemuksesta tiedän jumpatessani muuttuvani yhtä punaiseksi kuin Undertones-paitani hummeri. Ja pelkään näyttäväni muutenkin naurettavalta. Sisäinen punkkarini halveksuu pikkusieluisia ajatuksiani.

Hetkeä myöhemmin sisäisen punkkarini ei onneksi tarvitse enää ajatella mitään. Salissa raikaa Davila 666, puertoricolainen garagepumppu. Jalat heiluvat, kädet heiluvat ja pää heiluu. Valokuvaajakaan ei enää niin haittaa. Ei kai elektropunkkari Peacheskään mieti, miltä sen takamus näyttää aerobicatessa.

Seuraa Ramones. Kiherryttää. Olen eturivin tuntumassa, mutta mieleni tekee kääntyä virnistelemään kaikille. Tai laulaa mukana. On kuitenkin yllättävän vaikea laulaa mukana ja samaan aikaan pysyä liikkeiden tahdissa. Sonicsin särähtäessä soimaan, joku hyppää takarivistä eteen. Pari jumppaajaa yhtyy Tubthumpingin kertosäkeeseen. Välillä soitamme ilmakitaraa. Blondien aikana hengaamme kuvitteellisen luurin päässä ja pompimme.

Tanssillisen osuuden summaa Iggyn Lust for Life. Juoksemme ympyrää ympäri salia. Tiina juoksee sisärinkiä vastakkaiseen suuntaan ja läpsii ojentuvia käsiämme. Musiikin, liikkeen ja muiden liikkujien yhteys tuntuu hyvältä.

Yhteisöllisen piirijuoksun jälkeen siirrymme lihaskunto-osuuteen. Tämä on perinteisesti se rasittava osio, jossa katsot vieruskaverisi tekevän liikkeitä vaikeimman kautta, kun omat vatsalihaksesi ovat jo antaneet periksi ja haaveilevat jostain helpommasta, kuten roskaruuan sulattamisesta. Yllättäen hyvän musiikin meininki vie kuitenkin pidemmälle kuin huonon musiikin aiheuttama adrenaliinipiikki. Kiitos Dead Kennedys tulevasta sixpackistäni!

Tunti on turhankin pian ohi, vaikka samalla kroppa on saanut jo tarpeekseen. Rauhoitumme Procol Harumin A Whiter Shade of Palen tahtiin. Kappale ei kuulu suosikkeihini, eikä ole edes punkkia, mutta sovimme heti alkuun, ettemme takerru genrerajoihin. Sitä paitsi edellisen kerran kun olin missään loppurentoutuksessa, jouduin kuulemaan pissahätään yllyttävää aaltoliplatusta. Olen siis tyytyväinen.

Ja vielä tyytyväisempi olen hetkeä myöhemmin, kun istun tuoppi edessäni lähikapakassa. Tiina kertoo meille jumppalaisille valmistuneensa hiljattain teatteri-ilmaisun ohjaajaksi. Opintojensa ohella hän on tuurannut jumppaohjaajana, vetänyt zumbaa ja muuta, melkein mitä vaan paitsi pilatesta.
“Olen saanut palautetta tunneista, että teen hiukan erilaista. Juuri sen hauskan avulla pystyy huijaamaan ihmiset hikoilemaan.”

Meillä ei ole huijattu olo, vaikka osa on sitä mieltä, että liikkeitä olisi voinut olla vähemmän ja heittäytymistä enemmän. Toiset pitivät pyllyn pyörittämistä vaikeana, toiset pitivät siitä erityisesti. Useimmilla se onnistui vain toiseen suuntaan.
“Jos seuraavan kerran tultaisiin kaljalle jo ennen aerobicia, niin sitten voisi alkaa lantio vapautua”, keksii Julle. Me nauramme.

Fyysinen rasitus ja pehmeä olut ovat tehneet olosta raukean ja onnellisen, mutta myös idearikkaan. Kun Anni kertoo tallinnalaisten järjestävän hevijumppaa ja Tiina mainitsee hevi- ja suomipop–aiheisista teemaspinningeistä, sylviläiset alkavat viedä ideoita pidemmälle.

“Voisihan sitä mennä sellaiseen räkäisempään Jouko Turkka –suuntaukseen”, Anni ehdottaa virnuillen. Varpu ilmoittautuu heti mukaan. Julle pelkää, että turkkajumpassa ohjaaja saattaisi huudella ilkeitä.
Seuraavaksi Johanna keksii psykoanalyysijumpan.
“Ja Wagneria siihen taustalle.”

Kun kuvittelemme ideoistamme huvittuneina käärivämme jumppaohjelmillamme isot rahat, Tiina kertoo häkellyttävän totuuden: salit todellakin maksavat isoja rahoja jumppabrändeistä.
“Les Millsin lisenssi esimerkiksi on todella arvokas. Ja niillä on kaikkialla samat ohjelmat ja ohjeet, joissa määritellään jopa ohjaajan äänenpainot.”
Kontrolli pelaa.

Ehkä Sylvikin lähettää vielä Emma Suomisen ja Aiju Salmisen hienot punkrockaerobic-kuvat Yhdysvaltoihin Mauralle ja Hilkenille. Kiitosten, ei rahan kera.

Emme tietenkään kerro heille perusteilla olevasta Las Sylvis –organisaatiostamme.

Kuuntele Sylvin punkrockaerobic -soittolista!

Kommentoi