m_dbs

Syvänsininen meri

(The Deep Blue Sea, Englanti 2011)

O: Terence Davies
N: Rachel Weisz, Tom Hiddleston, Simon Russell Beale.
Ensi-ilta 18.5.2012

 ★★★½☆ 

Rachel Weisz riutuu hillityssä rakkausdraamassa.

 Terence Davies on erikoistunut tekemään kauniita ja englantilaisen pidättyväisiä elokuvia, joissa on jotain kirjallista, mutta samalla myös jotain sisäistyneen elokuvallista. Davies ei sitoudu täysin pidäkkeettömästi englantilaisen laatuelokuvan perinteeseen, vaan hän on kriittisempi suhteessaan maan historiaan ja kulttuuriin.

Daviesin edellinen elokuva, upea Sydän vieraassa talossa (2000), kertoi naisesta, joka yrittää tehdä oikean ratkaisun, mutta ajautuu vain syvemmälle petoksen ja itsepetoksen maailmaan. Syvänsininen meri kertoo samantyyppisen tarinan. Elokuva perustuu Terence Rattiganin näytelmään, jonka ohjasi elokuvaksi jo vuonna 1955 Anatole Litvak (tuolloin elokuvan nimeksi tuli Suomessa Syvä kuin meri). Aiemman elokuvan pääroolin teki Vivien Leigh, tässä saman Hesterin roolin tekee Rachel Weisz.

Hester on nuori kaunis nainen, joka kyllästyy avioliittoonsa tylsän aatelisen kanssa. Nainen rakastuu nuoreen huikentelevaiseen mieheen, joka on ollut sodassa eikä osaa käyttäytyä vakavasti, vaikka on selvästi kärsinyt sodassa pahoista traumoista. Seuraa pienimuotoinen tragedia, jonka avulla Davies kuvaa laajemminkin naisen asemaa sodanjälkeisessä Englannissa: jos nainen haluaa hallita omaa elämäänsä ja päättää itse kenen kanssa haluaa elää, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tuhoutua.

Daviesille tyypillinen pidättyväisyys on koitua elokuvan kohtaloksi puolivälin jälkeen, kun Hester ei millään suostu ymmärtämään, että hänen rakkautensa suuntautuu väärään henkilöön. Tai voimmeko edes sanoa niin, kun emme oikeasti tiedä, mitä hän ajattelee?
Davies ohjaa nimittäin aika behavioristisesti eikä lopultakaan päästä katsojia henkilöidensä pään sisälle, ei perustele toimintaa millään muulla kuin luokka-asemalla. Viittauksia sodassa kärsittyihin traumoihin ei juuri avata eikä myöskään Hesterin tylsän aviomiehen suhdetta äitiinsä. Muutama epäröivä katse, arkaileva ele riittää.

Visuaalisesti ja puvustuksellisesti filmille kuvattu elokuva on huipputyötä. Joskus tämä huolellisuus yhdistettynä englantilaisen näyttelijäntyön maneerimaisuuteen muuttuu lieväksi tunkkaisuudeksi, mutta sekin on toisaalta kuva perinteisiin rasittavasti tukeutuvasta kulttuurista.

Sama koskee myös englantilaisten pakkomiellettä omasta historiastaan, ajasta jolloin miehet vielä osasivat pukeutua, naiset olivat hiljaa sivussa ja kaikki osasivat käyttäytyä. Davies kuitenkin lopulta tunkeutuu tämän pakkomielteen ohi ja tutkii lähes esseistisesti aikakautta, jossa naisilla ei ollut valtaa omaan elämäänsä. Rachel Weiszin kauniit kasvot ilmentävät tätä osattomuutta hienosti ja koskettavasti.

Kommentoi