Uhkakuvia äitiydestä

"Karmeimmat, ja siksi kutkuttavimmat äitiyden kuvaukset löytyvät scifin ja kauhun puolelta."

Äitiys ei ole todellisuudessa aina kivaa, mutta elokuvissa se on välillä helvetillistä.

Kuvitus: Anu Tahvanainen

Ystävieni kertoman perusteella äitiys ei ole aina yhtä suloista mammaidylliä. Vaikka sitä bondataan yhteisomistukseen siirtyneen rinnan äärellä ja ihaillaan (nukkuvien) lasten ääretöntä suloisuuskapasiteettia, todellisuus on myös kiristyviä hermoja, keltaista kakkaa ja happamia hajuja. Ja kun lapsi kasvaa ja kasvattaa siinä sivussa oman tahdon, pyhimyskään ei pysy äänenkäytössä enää normaalitaajuuksilla.

Elokuvissa tämä nuhjuinen arkiäitiys saa mehukkaita paisutteluja. Viimeisin niistä on erinomainen draama Poikani Kevin. Siinä päähenkilö Eva joutuu äitiyden myötä luopumaan rakastamastaan ammatista, itsenäisyydestään ja vähitellen myös parisuhteestaan, mutta ei saa tilalle edes lapsensa rakkautta. Lapsensa takia Eva joutuu tuntemaan syyllisyyttä, joka voittaa kaikki inhimilliset äiti-morkkikset.

Helppoa ei ole myöskään Mildred Piercellä, joka haluaa antaa lapsilleen kaiken, minkä lama useimmilta riistää. Hän loikkaa keskiluokkaisesta kotirouvasta duunariksi, uhrautuu tyttärensä puolesta, mutta kohtaa tältä pelkkää halveksuntaa vielä silloinkin, kun saa oman bisneksensä kannattamaan.

Karmeimmat, ja siksi kutkuttavimmat äitiyden kuvaukset löytyvät kuitenkin scifin ja kauhun puolelta. Kolmen vuoden takaisessa elokuvassa Splice tutkijapariskunta yhdistelee ihmisen ja eläinten DNA:sta älykkään pikku olion, jolle he pian ryhtyvät vanhemmiksi. No, älykkäästä pikku oliosta kasvaa angstinen teinimonsteri – paino sanalla monsteri.

Fiktiivisten tieteilijöiden kauhu on verrattavissa siihen kauhistukseen, jota vanhemmat varmaan tuntevat katsoessaan suloisen pullaposkensa muuttumista housujaan roikuttavaksi päihteidenkäyttäjäksi tai joksikin vielä pahemmaksi, kuten kaljupäiseksi isänmaan tosiystäväksi.

Samalla tavalla kuin oma pienokainen tuntuu vieraalta Evalle elokuvassa Poikani Kevin, myös klassikkokauhuelokuvan Rosemary tuntee sisällä kasvavan lapsensa oudoksi olioksi, itsensä saatanan alullepanemaksi painajaiseksi. Omen-elokuvissa puolestaan vanhemmilla on syytä epäillä Damien-poikansa olevan itse antikristus. Pojan keppostelut ovatkin tavallista tylympää lajia.

Nämä elokuvat ovat kuin synnytyksen jälkeisessä masennuksessa kirjoitettuja, mutta äärimmäisinäkin ne antavat turvallisen väylän ikäville tunteille. Sille kummastelulle, kun sisällä kasvaa joku Toinen. Tai sille järkytykselle, kun tajuaa ettei lapsi ehkä täytäkään kaikkia odotuksia, että se tekee väistämättä vääriä ratkaisuja.

Oma suosikkini on Alien-saaga, johon mahtuu monenlaista äitiyden kuvausta. Lapsettoman äitiyskauhua kuvaa parhaiten Alien3. Ripleyn pelon pitkäkalloisia alieneita kohtaan kun voi rinnastaa siihen pelkoon, jota ihminen tuntee, kun menkat ovat myöhässä eikä lapsi sovi suunnitelmiin. Molemmat näkevät sikiömäisiä muukalaisia, toinen avaruudessa ja toinen valvepainajaisissa.

Ripley päätyy lopulta eräänlaiseen aborttiin tajutessaan, että yksi noista oliosta majailee hänen sisällään.

 

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi