ivana b. snellman kansi

Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B.
Siltala 2012
166 sivua

 ★★★★☆ 

Räävitön julkkistyrkky piinaa hiljaista älykkökirjailijaa.

”Eteisen lattialla on kiiltopintainen esite, uusi kirjakerhomainos, jossa luvattiin liittymälahjana valinnaisesti vatsan rasvaimu ja otsan Botox-käsittely tai laadukkaat rintaimplantit. Ensimmäisestä tilauksesta ihonhionta.”
(Lainaus romaanista)

Kirjassa on peilikannet, joista lukija näkee oman kuvansa. Viesti tuntuu olevan: Minä. Kirja kertoo narsistisesta julkisuuden tavoittelusta, jossa muiden ihmisten tehtävä on peilata tähden loistoa.

Anja Snellman (ent. Kauranen, s. 1954) saapui näyttävästi julkisuuteen esikoiskirjallaan Sonja O. kävi täällä (1981), joka kohautti avoimella seksuaalisuudellaan. Snellman jatkaa suorasanaista tyyliään 23. teoksessaan Ivana B., joka pohtii taiteen ehtoja, kaunokirjallisuuden tarkoitusta, kirjailijakuvan muuttumista ja pinnallista julkisuuskulttuuria.

Kirjan aihe on synkkä ja kertojahahmo ahdistunut. Lukukokemus on silti kevyt – leikittelevän (välillä tosin jopa ärsyttävän kikkailevan) kielen ja mehukkaiden kärjistysten takia. Romaani on myös vakava puheenvuoro taiteen asemasta yhä lisääntyvän bling bling -viihteen keskellä.

Uutuuskirjan päähenkilö on parikymppinen, julkisuudenhimoinen wannabe-kirjailija Ivana B. Näkökulma ja kertojaääni ovat kuitenkin keski-ikäisen nimettömän naiskirjailijan. Ivana B. ja kertoja ovat toistensa pahimpia vihollisia ja pakkomielteitä. Teos on monologi, joka koostuu keski-ikäisen kirjailijan kirjoittamista kirjeistä terapeutille. Kertoja yrittää saada takaisin mielenrauhansa, joka on järkkynyt Ivana B:n hänelle jatkuvasti lähettämien pilkkaviestien takia. Kertoja ei kuitenkaan koskaan lähetä kirjoittamiaan kirjeitä terapeutille, joten kyse on enemmänkin kirjemuotoisesta päiväkirjasta.

Asetelman tekee mielenkiintoiseksi myös se erikoinen piirre, etteivät Ivana B. ja kertoja koskaan päädy keskustelemaan kasvokkain. Voikin miettiä, onko Ivana B. kenties kertojan mielikuvituksessaan luoma kauhukuva kirjailijantyön tulevaisuudesta. Kirjailijan oma käytös saa muutenkin usein neuroottisia piirteitä.

Tarinassa kohtaavat kaksi ääripäätä. Toiselle nähdyksi tuleminen on kaikki kaikessa, toiselle taas tärkeintä ovat punnitut mielipiteet ja kielen sointuvuus. Räväköillä mielipiteillään ja seksikkäällä ulkonäöllään kirjailijaksi pyrkii kaunotar, jolla ei ole vielä muita kirjallisia näyttöjä kuin suosittu bloginsa, jossa hän bisnesnaisen tavoin markkinoi itseään ja haukkuu ”vanhanpolven rumia kirjailijoita”. Ivanan parjaamia nyhveröitä edustaa tarinan kertoja, joka on kielestä aidosti kiinnostunut ja syvällisiä laatuteoksia julkaissut hissukka, joka on jäänyt julkisuudessa marginaaliin.

Kirjailija miettii itsekin, onko hänen saamansa vähäisen julkisuuden syinä hänen vaatimaton ulkonäkönsä ja totinen luonteensa. Kertoja on oppinut jo lapsena neuvon, ettei pidä tehdä itsestään numeroa. Hänen sukupolvelleen on täysin käsittämätöntä, että joku haluaa kovaäänisesti tuoda esiin omaa persoonaansa ja kaupata sitä medialle. Ivana esitetään ärsyttävänä, epäsivistyneenä ja pinnallisena kiusaajana. Kuitenkin vanhempikin kirjailija voi oppia Ivanalta edes jotakin eli median hyödyntämistä uransa edistämiseksi, omien mielipiteidensä rohkeasti esittämistä sekä naiseutensa ja seksuaalisuutensa arvostamista ja esiintuomista. Ivana ajaa kertojan kriisiin, jossa hän alkaa pohtia omia elämänvalintojaan.

Snellmanin romaani on nopealukuinen ja mukaansatempaava, ja sopii hyvin vaikka kesälukemiseksi riippukeinussa. Teos on kunnianhimoinen epätyypillisessä rakenteessaan ja sanaleikeissään. Kirjassa kritisoidaan nykyajan julkkiskulttuuria ja ulkoisen näyttävyyden menemistä sisällön edelle. Nämä aiheet ovat toki jo tavallisia nykytaiteessa. Snellman tuo kuitenkin kirjaansa uutta näkökulmaa viemällä julkisuustyrkyn ja hänet kritiikittömästi vastaan ottavan median ja yleisön koomisen liioitellulle tasolle. Romaani muistuttaakin välillä pakinaa. Kirjan loppupuolella odottaa yllättävä käänne, jota voi vain ihailla.

”Hyvä lyhytterapeutti Parantainen, on yö, ja haluaisin edelleen uskoa että kirjailijuudessa on pohjimmiltaan kysymys haavasta, sielullisesta vammasta, erikoislaatuisesta herkkyydestä. Jostakin sisäsyntyisestä.”
(Lainaus romaanista)

Kommentoi