Kuudes aisti 28.7.
Silmät kiinni!

"Black Lipsin aloittaessa fiilis oli jo valmiiksi hyvä, eikä amerikkalaisbändi pilannut sitä psykedeelisemmän kamansa kanssa jumittamalla."

Kuvat: Emma Suominen

Perjantain tylsistymisen jälkeen lauantai oli täynnä hurmosta.

Kaltaiseni mukavuudenhaluinen ja laiska ihminen ei ollut niin vaikuttunut Kuudes aisti –festivaalin ensimmäisestä päivästä. Black Lizard ja Pertti Kurikan nimipäivät toki saivat jalan taputtamaan, mutta saman ne ovat tehneet myös miellyttävimmissä klubiolosuhteissa.

Ok, lieventäviä asianhaaroja perjantaiselle pettymykselle löytyy: En esimerkiksi jaksanut jonottaa pienempiin tiloihin ja klubeihin, saati ennakoida niiden tarjontaa ja mennä paikalle himmailemaan puolta tuntia etukäteen. Enkä ollut niin rahoissani, ettenkö olisi huokaissut syvään jokaisen viiden euron kaljatölkin kohdalla.

Festivaaliorganisaatiota ei kuitenkaan tee mieli syyttää, sillä lauantaina viihdyin mainiosti. Festivaalin ulkotila, kaksi lavaa ja portaat Siltasen terassille toimivat hienosti. Sokkeloiselle alueelle oli luotu aidosti erilaisia, toisistaan poikkeavia tiloja. Päälava muistutti isoista festivaaleista, takapihan lavan edessä tunnelma oli intiimimpi, ja pienemmissä tiloissa se oli intensiivinen.

Lauantaikin tosin alkoi pettymyksellä – joskin pettymyksellä, johon osasin varautua. 1990-luvulta saakka jumaloimani Kim Gordon ja hänen bänditoverinsa Ikue Mori eivät tuntuneet koskaan pääsevän vauhtiin. Maailman pisimmältä introlta kuulostanut setti saattoi toki huipentua juuri silloin, kun päätin pitää vessatauon, mutta pissakoppiin ei kuulunut yleisön hurmoksellista huutoa. Sama tunne jäi 1990-luvulla Tukholmassa näkemältäni Sonic Youthin keikalta. Sisäänpäinkääntynyt fiilistely ei auennut yleisölle.

Niinpä jäi usein jo todistaneeni Death Laserin harteille kääntää festareiden kelkka kohti parempaa. Kakkoslavalla soittanut orkesteri on aina hiukan arvaamattoman oloinen, mutta soittaa siitä huolimatta tasaisen hyviä keikkoja. Niin nytkin. Solisti Jussin vaaleanpunaisista aurinkolaseista huolimatta bändi näytti viileältä samalla kun kuulosti asiaankuuluvan kuumeiselta.

 

Loppupäivän onnistumista edesauttoi varmasti myös Death Laserin jälkeinen spontaani kaljoittelutauko. Black Lipsin aloittaessa fiilis oli jo valmiiksi hyvä, eikä amerikkalaisbändi pilannut sitä psykedeelisemmän kamansa kanssa jumittamalla vaan tarjoili anteliaasti meneviä hittejään Dirty Handsistä uusimman levyn kesäbiisiin Go and Get It sekä yleisön lopullisesti sekoamaan saaneeseen Bad Kidsiin. Setin kruunasi odottamaton Wild Man -coverointi.

Päivän viisain liike oli kiiruhtaa Black Lipsin jälkeen Siltaseen, jossa Pekko Käppi ja Faarao Pirttikangas jo aloittelivat soittoaan. Jouhikkoa (kiitos tuntematon nainen, joka kerroit instrumentin nimen!) soittanut Käppi sekä itsetehdyn näköisellä kitaralla operoinut Pirttikangas saivat aikaan tunteen, jota lähemmäksi uskonnollista hurmosta tulen tuskin koskaan pääsemään. Jumala ja saatana olivat molemmat lähellä, kun miehet soittivat ikiaikaista ja ajatonta suobluesiaan silmät kiinni. Välillä pelotti, mutta välillä Pirttikankaan satusetämäiset tulkinnat tuudittivat turvaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin kääntyä savolaisuuteen.

Samoilla juurevilla linjoilla jatkoi Janne Westerlund, jonka soolokeikalle osuin onnekkaasti puolivahingossa Käpin ja Pirttikankaan jälkeen. Paljon heitä haastavimmissa olosuhteissa, ulkona baarin vieressä esiintynyt Westerlund sulki omat silmänsä ja siirsi verevällä mutta herkällä musiikillaan yleisönsä hetkellisesti kauas sateen kastelemasta Helsingistä. Miehen soolokeikka oli hiljaisessa karismaattisuudessaan täydellinen jatke edelliselle. Sitä paitsi Westerlundin puolessa välissä keikkaa käsiinsä nappaama banjo on yksi suosikki-instrumenteistani.

Sateen raikastaman ilman jälkeen oli jälleen aika siirtyä sisätiloihin, pienimpään ja hikisimpään mahdolliseen murjuun, jossa The Splits teki taikojaan. Kovasti autotallia muistuttava tila sopi sinänsä täydellisesti garagepoppoolle, vaikka se soundeille haasteita asettikin. Kovaan tahtiin keikkaillutta bändiä eivät korkeat lämpötilat tai samalta tasolta tuijottava yleisö häirinneet. Keikka oli intensiivinen, hikinen, nopea ja ärhäkkä.

Huipennuksensa ilta sai kotimatkalla maagisesti välkkyvästä taivaasta, jonka humalainen mieli vasta sateen tullen yhdisti ukkoseen.

 

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi