Pyhä spandexleggingsympyrä!
Kuudes Aisti, sunnuntai 29.7.

"Kuudes Aisti tuntui kuuluvan kaikille, kaiken ikäisille ja kaikenlaisesta musiikista kiinnostuneille."

Kuvat: Emma Suominen
Viimeinen kuva: Alejandro Lorenzo

Onnistunut uutuusfestivaali loppui euforisissa tunnelmissa.

Kuudes Aisti -viikonlopun aikana eräs Sylvin toimittaja on oppinut, että kokonaisen illan festariraportteja on aika vittumaista kirjoittaa. Ongelma ei suinkaan ole se, että joutuu viettämään aikaa läppärin äärellä keskellä yötä, kun nukkuakin pitäisi edessä olevaa työviikoa ajatellen, vaan se, että mielessä pyörii vahvimpana se kaikkein viimeisin keikka, eikä ensimmäinen, josta pitäisi koko raportointi aloittaa.

Ty Segall soitti myöhään, mutta laitetaan tämä kuva nyt tähän koska siinä on hyvä meno.

Siksipä käykin melkoinen tuuri, että kotiin Kuudennesta Aistista kävellessä taitan lyhyen kymmenen metrin matkan Rubikin perkussionisti Erikssonin kanssa ja muistan kiitellä vuolaasti päälavan sunnuntain aloittaneesta keikasta, jonka kulkua joudun samalla hieman muististani kaivelemaan.

18.00

Rubik yhdistyy jostain syystä mielessäni useammin kuin harvemmin Magenta Skycodeen. Loogisia yhteyksiä ei taatusti ole yhtäkään, vaan kyse lienee jostain henkilökohtaisen musiikinkuunteluhistorian sattumasta. Magenta Skycoden äänitteitä olen kuunnellut paljonkin, Rubikia en niinkään. Se on vain jäänyt osastoon ”perehdyn joskus”. Livenä taas Magenta Skycode on pettänyt lähes aina, Rubik ei ole vielä saanut mahdollisuutta.

Parempaa soittopaikkaa ei Rubikin musiikille voisi olla kuin tuo Kuudennen Aistin päälava sunnuntai-iltana kello kuusi. Hikisen, trooppista lähentelevän iltapäivän jälkeen festivaalipihalle kävellessä Rubikin jyhkeä pop-soundi ottaa välittömästi lempeään syleilyynsä ja heti harmittaa, että alusta tuli missattua se ensimmäinen kappale. Keikalla sattuu ja tapahtuu koko ajan, mikä nyt lienee väistämätöntä kahdeksan ihmisen riehuessa lavalla. Taustalla maalautuu setin aikana isoin kirjaimin RELAX, joka tosin loppua kohden sotketaan väreillä ja lopulta mustalla miltei piiloon. Viimeisten biisien aikana yleisöön yritetään heitellä ilmapalloja, mutta ilmavirrat eivät suosi muuten varsin mukavaa ideaa.

Kuunnellessa ei haittaa ollenkaan, että biisimateriaali on jäänyt tuntemattomammaksi, sillä keikka toimii ilman sanojen tuntemistakin. Sen sijaan yhteistaputuksiin tulee osallistuttua pop-hengen mukaisesti ja lavalta vyöryvä hyvä energia yksinkertaisesti vain tarttuu. Viimeisenä kuulemme maistiaisia tulevalta studiolevyltä, ja ainakin live-olosuhteissa pieni rumpalipoika -vaikutteinen Keep Your Eyes Open potkii ylimääräisen puhallinvahvistuksen kera hienosti viimeiset pomput ylös yleisöstä.

19.30

Lontoolainen Veronica Falls pääsee aloittamaan settinsä myöhässä, ties mistä virittelysyystä. Sää on oikeasti kuuma ja hikinen, ja saa soittimetkin mutkalle, mutta kyllä viive silti harmittaa. Mielessäni  toiseen kitaristi-laulaja Roxanne Cliffordiin vahvasti henkilöityvä bändi kuulostaa levyllä  nostalgiselta, hyvin tehdyltä, mutta ei erityisen omaperäiseltä  garage-henkiseltä popilta. Sama vaivaa liveaktia. Mutta jos hyväksyy sen, että The Jesus and Mary Chainia on jokseenkin vaikea tyylissään ylittää, sopii Veronica Falls hyvin juuri tähän väliin.

Setin vajaamittaisuudessa ja bändin ulkoisessa olemuksessa on jotain mahdottoman sympaattista, ja sitä korostavat pienet tekniset ongelmat pitkin keikkaa. Samoin rumpali Patrick Doyle ehtii sanoa ainakin viisi kertaa ”kiitos kun tulitte” ja normi-ihastella kilpaa Cliffordin kera Helsingin kauneutta.

Silti on pakko tunnustaa, että sunnuntai-illan ihanuutta korostaa eniten päälavan viimeisen keikan odotus. Veronica Falls pääsee kyllä listalleni bändeistä, jotka haluan kurkata soittamassa joskus klubi-olosuhteissa, mutta näin festivaalien aikaan tarvitaan kipeästi jotain muuta.

21.00

Myöhemmin sunnuntaiyönä kaverini kommentoi festareilla ottamaansa kuvaa Mika Rätöstä  selventämällä ulkomaalaiselle tuttavalleen, mikä Circle on: ”The Darkness + Monty Python + hullut suomalaiset.”

En olisi tullut ajatelleeksi Circleä ihan noin, mutta kuvaus on osuva. Koko bändi on pukeutunut kukin tahollaan eri värisiin spandex-trikoisiin. Keskelle lavaa tuttuun paikkaan asettuva Mika Rättö kukertaa vaaleanpunaisena siinä missä Jussi Lehtosalo heiluttaa lettiään turkoosissa, tämän kesän intiaanimuodin mukaisesti hapsutetussa paidassa. Janne Westerlund edustaa tyylikkäässä eläinkuosissa.

Meno on tyypillistä Circleä: spektaakkelimaista, kummallista, intohimoista, nopeaa ja kuumeista. Westerlund melkein varastaa shown laulamillaan kappaleilla, mutta Rättö pitää lopulta huolen siitä, että kyseessä on todellakin kokonainen ympyrä. Jo perjantaina löysin itseni miettimästä, että Rättö on vokalistinaKIN poikkeuksellinen. Ja kiitän jo toista kertaa viikonlopun aikana kosmista musiikin jumalaa siitä, ettei Jussi Lehtisalo ei koskaan jämähtänyt vain erinomaisesti hallitsemaansa hard rock -genreen. Circle nimittäin menee sieltä missä aita on epätodennäköisimmin olemassa. Joskus olisi tosin hauska kuulla Circlen cover-versio Guns’N’Rosesin Welcome to the Junglesta.

Perjantaisesta miltei saman porukan esiintymisestä samalla lavalla, mutta siisteissä puvuissa, ei sateenkaaritrikoissa, unohtui mainita sekin, että jokaikisen biisin jälkeen Rättö repeää leveään hymyyn ja kumartaa kiittäen yleisöä. Tuttu maneeri tuntuu mukavalta ja jokaikisen hymyynrepeämisen aikana alkaa yleissössäkin naurattaa. Ihan vain siksi, että musiikki on itsessään hyvä asia ja tässä ollaan nyt kuulemassa hyvää musiikkia, josta jää hyvä fiilis. Yksinkertaista ja kaunista.

Sanottakoon vielä sekin, että esiintyvä Circle ja levy-Circle ovat täysin eri planeetoilta. Levy-Circle määrittelee kokeellisuuden uusiksi jokaisella julkaisullaan, kun taas esiintyvä Circle muodostaa musiikin päälle uuden, levyillä kuulumattoman kerroksen. Kaikista bändin keikoista, jotka olen nähnyt (lasken tähän myös perjantaisen Rättö & Lehtisalo -kokonaisuuden ja vuosia sitten näkemäni trion Kauko Röyhkällä täydennettynä), jää täysi olo. Niiden jälkeen ei tee enää mieli kuunnella yhtään mitään, eikä oikeastaan puhuakaan.

22.00

Ymmärrän syyllistyväni rankkaan Ty Segallin heitteillejättöön, mutta oman kiltin työssäkäyvän persoonani kohdalla festivaali päättyy toiseen porilaislähtöisen kokoonpanoon. Tämä siksi, että lupasin joskus julkisesti paljastaa, mikä vuoden 2011 epätasaisesta levyjulkaisusumasta oli eniten kuuntelemani, ja siksi, että on yleensä kiinnostavaa  kuulla, kun yhtye astuu ulos normaalilta mukavuusalueeltaan.

Se levy oli Manboyn viides studioalbumi Something Wonderful ja sen soittokestävyys tuli täysin puskan takaa. Kuuntelen sitä edelleen vähän väliä kun kaipaan turvallista ja tuttua kuunneltavaa, koska harvapa levy on tätä nykyä samanlainen harmoninen poprock-kokonaisuus.

 

Kuudennessa Aistissa Manboy esiintyy pienessä ja 154-senttiselle kuulijalle mahdollisimman epäedullisesti muotoillussa Stidilässä. Kitarat puuttuvat kokonaan, sillä trio vetää napakan puolen tunnin setin elektronisesti eli sähkörummuilla ja syntikoilla. Ja hyvin vetääkin, sillä Manboyn musiikki sovittuu helposti myös tähän muotoon. Vaikka kitarointi on aina kitarointia, on liki kaksimetrisen Karo Bromanin kyykistelyä syntikan äärellä hykeryttävää katsoa. Lopulta kuitenkin myös yleisö kiittää lyhyttä soittoaikaa, sillä Stidilän soittoluolan lämpötila lähentelee takuuvarmasti neljääkymmentä astetta ja hikoilun määrä on sen mukainen.

Pitäisikö Kuudennessa Aistista nyt vielä sitten kokonaisuutena sanoa jotain. Perjantaiseen omaan hehkutukseeni ei ole paljoa lisättävää ja lauantairaportissa tuli mainittua suunnilleen kaikki sellaiset epäkohdat, joihin teki mieli tarttua itsekin.

Festivaalin epäkohtiin ei kuulunut Veronica Fallsin laulajattaren crowdsurfing Ty Segallin keikalla, joka soitettiin toimittajamme vetäydyttyä kirjoitushommiin.

Silti pitkien jonojen, odottamattoman suosittujen ja siksi luoksepääsemättömien keikkojen, sekä soittoaikataulujen pieni heittelyn on hyvin helppo antaa mennä ensimmäisen vuoden järjestelyjen piikkiin. Kokonaisuutena Kuudes Aisti tuntuu hoitaneen homman hienosti kotiin, eikä yleisökään vanhempaa ja paatuneempaa festivaalikävijää päässyt liiallisella hipsteriydellään ärsyttämään. Kuudes Aisti tuntui kuuluvan kaikille, kaiken ikäisille ja kaikenlaisesta musiikista kiinnostuneille. Sanottakoon sekin, että omat valinnat olisivat voineet mennä aivan toisinkin: elektro- ja houseosastolla olisi vierähtänyt kevyesti koko viikonloppu, ja nostan hattua jokaiselle, joka jaksoi live-aktien katsomisen lisäksi bailata Nokia Factoryssa ja Salamestassa pikkutunneille ja vähän ylikin.

Harva tapahtuma yltää ensimmäisellä kerrallaan samanlaiseen yleiseen hyvään tunnelmaan ja samalla laadukkaaseen ohjelmatarjontaan kuin tänä viikonloppuna Kuudes Aisti teki. Kiitämme siitä ja toivomme ensi vuodelle samanmoista tunnelmanhuoltoa heinäkuun viimeiselle viikonlopulle.

 

 

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi