Sylvi loves Kuudes Aisti!
Kuudes Aisti,
perjantai 27.7.

Kuudes Aisti on ensimmäisen päivänsä perusteella koko kesän paras festivaali.

Kuvat: Alejandro Lorenzo

Kuudes Aisti on ensimmäisen päivänsä perusteella koko kesän paras festivaali.

17.20
Sen aistii portista sisään tullessa: hyvä fiilis.

Tämän kesän festivaalitulokkaassa on korttelipihan portista sisään tullessa hyvä tunnelma, vaikka ihmisiä on vähänlaisesti. Niin sanottu ”Kuudennen linjan sisäpiha” on saatu kodikkaan tuntuiseksi parilla hassulla baaritiskillä ja valkoisella aidalla. Mutta eniten tykästyttää alusta asti järkkäreidenkin asenne: laukut tarkistetaan, tottakai, mutta kaikki hymyilevät.

Ja se pysyy, ihan koko illan, hymy. Artisteilla, festarivierailla ja työntekijöllä. Kaikilla on kivaa. Eikä se edes ärsytä.

 

Sylvin Kuudes Aisti -perjantain ohjelmasuunnitelma on kunnianhimoinen, eikä se mitenkään tule toteutumaan. Mutta yrittää sopii. Ensimmäisenä vuorossa on kotimainen Shotgun Club, joka avaa Takalavan ohjelman.

Ai, siis tämähän oli se Wallu Valpion bändi. Ja siltähän se näyttää. Vaikka lavalla on seitsemän jannua, Valpio rummuttelee elektroperkussioitaan keskellä kuin solisti. Eikä siinä mitään, mutta aika nopeasti tulee kiusallisen selväksi, että Shotgun Club ”kuulostaa ihan…[täytä tähän mikä tahansa muodikas ja tunnettu kasaribändi]”. Päivän ensimmäisen oluen huumaa imeskelessä mielessä pyörii referenssi Shadowplayhin. Ja juu, Joy Divisioniin, kuten kaikissa tämän tyyppisissä yhtyeissä. Muuten bändi ei oikein vakuuta. Millään tasolla.

Sen sijaan bändin korkkaama lava vakuuttaa. Täällähän saa juoda olutta ja katsoa keikkaa yhtäaikaa! Ja baari on kamppilaisen Navy Jerry’sin pitämä! Eli täällä tarjoillaan myös Sylvin rakastamia Perfect Storm -drinkkejä! Lisää huutomerkkejä ja hehkutusta Kuudennelle Aistille! Eikä kello ole vielä edes kuutta.

18.00
Moon Duo ei katsojiltaan olutta tarvitse. Kitaristi Ripley Johnsonin ja kosketinsoittaja Sanae Yamadan muodostama kaksikko on raivoisa, ihana, alkukantainen, energinen ja yksinkertaisen tehokas aloittaja Päälavalle. Yamadasta jää keikan ajalta mieleen tukka, Johnsonista parta. Yamada hakkaa koskettimia kuin soittaisi rumpuja, yhtä monotonisesti ja tarkasti. Mustat hiukset heiluvat eteen, taakse, mutta lähinnä eteen. Johnsonin kitaralla on paljon tilaa, mutta tyhjiä kohtia ei jää.

Lavan edessä on vielä tässä vaiheessa iltaa reilusti tilaa ja Sylvi löytää itsensä seisomasta Kurt Vilen vierestä koko keikan ajan. Vile nauttii keikasta ja jammailee Johnsonin mukana ilmakitarallaan, räpsii kännykkäkuvia kuin kuka tahansa yleisönjäsen. Keikan jälkeen Vile kertoo, että tuntee Moon Duon henkilökohtaisesti (no tottakai): ”Olemme vanhoja kavereita ja heidän keikkansa ovat aina hyviä. He soittavat yksinkertaisesti ja ovat koko ajan täynnä energiaa, joka on ainutlaatuista: toisiaan rakastavan parin energiaa”, Vile tiivistää.

Niinpä niin, rock-muusikon diplomatiaa. Mutta tällä kertaa sen kanssa täytyy olla samaa mieltä. Moon Duon toivoisi määrittelevän koko Kuudennen Aistin linjan, sillä tunnelma on keikan jälkeen loistava.

18.45
Kotimainen Black Lizard kiinnostaa muitakin kuin bändin faneja, sillä Takalava on pakkautunut täyteen populaa toisin kuin Shotgun Clubin aikaan. Sylvi jää suustaan kiinni myöhemmin samana iltana Siltasessa soittavan Burning Hellin Mathias Komin kanssa, eikä ehdi mitenkään liskoilemaan pidempään kuin kymmenen minuuttia, mutta Komillakin on paljon päivitettävää.

Kanadalaisen Komin eri live-kokoonpanoilla esiintyvä bändi on kiertänyt viime kesän tavoin nytkin ympäri Eurooppaa ja Kuudennen Aistin keikka on kiertueen viimeinen. Komia harmittaa silminnähden, että juuri tänään on täydellinen kesäpäivä, ja samanlaisen sään luvataan jatkuvan koko viikonlopun. Silti huomenna on hypättävä Tukholman laivaan, jätettävä Suomi ja ajettava bändi kamoineen Berliinin kautta Pariisiin. Onneksi vielä on jäljellä se viimeinen keikka.

19.30
Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo tapaavat muodostaa sellaisia live-kokoonpanoja, että niiden jälkeen ei tee mieli katsoa enää yhtään mitään. Rättö & Lehtisalo ja esimerkiksi sunnuntaina Kuudennessa Aistissa nähtävä Circle ovat tyhjentäviä bändejä. Lavalla annetaan ihan kaikki ja vähän enemmän. Siellä hymyillään ja nauretaan ja pidetään hauskaa, ja ollaan turkasen vakavia. Niin vakavia, että itseironia on taatusti koetuksella – seuraavaan välispiikkiin asti, jolloin taas hymyillään kuin porilaiset nakit.

Tämän illan jämptisti 45 minuutin keikka koostuu tuttuun tapaan vain muutamasta kappaleesta. Samoin tuttuun tapaan tulee jännitettyä, mitä Rättö tällä kertaa keksii lavalla puuhailla, mutta akti on lopulta aika kesy. Kohokohdaksi nousevat Lehtisalon suuntaan luodut toverillisen rakkauden katseet, joita kuka tahansa katsoo kateellisena vierestä. Tässä on kyse suuremmasta kuin miesten välisestä sielujen sympatiasta.

Rätön ja Lehtisalon kohdalla tulee myös huomattua, kuinka hyvät soundit Päälavalla onkaan. Toki Moon Duo kuulosti tajuttoman hyvältä, mutta haaste on viidellä instrumentilla toisenlainen kuin kahdella. Jos koko viikonloppu kuullaan samanlaista ääniharmoniaa, voi hyvällä omallatunnolla sanoa festivaalisoundistandardien nousseen taas pykälän ylöspäin.

Sylvin Kuudes Aisti -keikka-aikataulu kusee jo toisen kerran avausiltana: eihän Rättö & Lehtisalon kaltaista psykedelia&/eletro/hard rock -keikkaa voi laittaa tähän vaiheeseen iltaa, kun sen jälkeenkin olisi vaikka mitä kuunneltavaa! Niin suuri rikos kuin se onkin, tuttu ja rakas Pertti Kurikan Nimipäivät tulee lopulta kuunneltua etänä. Rättö & Lehtisalo vaativat ympärilleen ajatusaikaa jokaikinen kerta.

 

21.00
Kurt Vile -polo. Miehen levyt ovat pyörineet levylautasella taajaan viime aikoina, joten odotukset ovat kovat. Tunnetilaa edesauttaa Moon Duon aikainen ajatustenvaihto ja Vilen selkeästi positiivinen suhtautuminen festivaalitapahtumaan. Ehkäpä siksi Vilen keikka ei voi muuta kuin jäädä etäiseksi.

Tokihan Vile on Violators-vahvistuksineen turkasen hyvä. Bändin kanssa mennään perusvahvaa rock-meininkiä ja herkät mies ja kitara -laulut saavat juuri sopivasti hiljentymään. Se lienee myös tunnin setin ongelma. On perjantai ja kello on jo yli yhdeksän. Kun pitkäkutrinen, hiustensa välistä hieman karikatyyrimäisestikin kurkistellen laulava Vile esiintyy, haluttaisi oikeastaan vain juoda lisää olutta, mutta koska Vile esiintyy, kuuluu keskittyä musiikkiin. Joka sitten kuitenkin on pohjimmiltaan lähinnä levymusiikkia. Tai sitten Sylvi on edelleen niin kiinni Rättö & Lehtisalon savuissa, kitarakuljetuksissa ja Rätön ilveilyissä, että mikä tahansa tuntuu sen jälkeen hiukan henkisesti laimealta.

Tai sitten yhdessä illassa on turha yrittää katsoa kunnolla kahta keikkaa enempää.

22.00
Kuudes Aisti toimii kokonaisuudessaan niin, että kello kymmenen illalla soitanta ulkona loppuu. Se on naapuruston kannalta fiksu päätös, sillä pelkkä soundcheck kuului torstai-iltana liki Kallion kirjastolle asti. Ongelmaksi muodostuu vain ulkona hengailevan porukan kertasiirtyminen haluamilleen keikoille sisätiloihin. Esimerkiksi Kuudennen linjan edessä mutkittelee pitkälti yli kymmeneen viidenkymmenen metrin jono, jota päästään purkamaan vasta kymmenen yli ja Clouds starttaa keikkansa Samuli Kosmisen kera vasta noin kaksikymmentä yli. Mutta vaikka Kutosessa on tunnelma ensimmäisen tunnin ajan kuin sardiinipurkissa, tilanne helpottaa selvästi puolenyöhön mennessä.

Clouds napsahtaa tunnelmoinnillaan Sylvin ”Seuraa näitä” -listalle. Kumahtelevat bassosoinnit lyövät suunnan koko illan Kutosen musiikilliselle linjalle. Pian päästänkin arvioimaan pilviyhtyeen esikoisalbumia, jos tiedotteisiin on uskominen. Mutta täynnähän Kuudes linja on. Pitusrajoitteisuus ei tee oikeuttaa Cloudsin visuille tai muutenkaan Kutosen tilalle, jossa pitäisi seisoa eturivissä jos missään. Pienesti väsyneenä tunkeminen houkuttaa mahdollisimman vähän, joten keikan kokeminen jää takariviin.

23.30
Festivaaleilla ollessa aika aina lopulta katoaa. Vaikka sitä olutta (ja Red Bull Garagen tyttöjen auliisti tarjoamia Bulli-Jekku-drinkkejä) joisi kuinka säästeliäästi tahansa, pitää jossain vaiheessa mennä vessaan, ja koska naiset edelleen tekevät kopissa jotain muutakin kuin pissivät, katoaa haave rauhallisesta laskeutumisesta Burning Hellin kesän viimeiseen Euroopan keikkaan kuin vessahätäiset miehet naistenvessan viereisestä ovesta sisään.

Sitäpaitsi Burning Hell aloittaa viisi minuuttia etuajassa ja eturiviin saa tosissaan tunkea. Burning Hell on soitannollisesti osastoa ”kiinnostavaa modernia folkia ja nokkelaa tarinankerrontaa”, mutta sen todellinen vahvuus on live-esiintymisissä. Viime kesäinen porukka on kutistunut seitsemästä viiteen, mutta meno on maanisempaa kuin ennen.

Darren Jamesin kitarointi on ennen keikka nautituista juomista huolimatta hauskaa ja tarkkaa. Kom on vokaalisosuuksissaan melkoinen moottoriturpa. Mutta todellisen työn tekee yleisö ja etenkin eturivin tytöt. Kyllä, kyseessä on fanilauma, mutta ei sellainen, joka yrittäisi kammeta Komia esityksen jälkeen hampaat irvessä sänkyyn (tai ainakaan Sylvi ei sitä ole myöhemmin todistamassa). Kun Burning Hell kehottaa tanssimaan, kaikki tanssivat. Siis aivan kaikki. Vaikka kyseessä olisi uusi kappale, ”oodi aloitteville rock-muusikoille”, tai piilopoliittinen merirosvo-ska-polkka, jengi jaksaa heilua. Maltaista kuohujuomaa jaetaan lavan molemmin puolin, janon sammuttamiseksi tietysti.

Jos Rättö & Lehtisalo tyhjentää kuulijansa ja katsojansa, jättää Burning Hell katsojansa väsyneen onnelliseksi. Keikan jälkeen ei tee mieli muuta kuin bändin paitaa, uutta kylmää pulloa ja rauhaisaa keskusteluhetkeä kavereiden kanssa. Gim Kordon soittaa esikoiskeikkaansa jossain alaoikealla punk-luolassa ja Jori Hulkkonenkin olisi näytillä Salamestalla. Mutta kumpaankaan ei tee mieli kiirehtiä ja hyvin helposti ne lopulta jäävät. Ekan keikan jälkeen tulee yleensä toinen ja Salamestaan ehtii huomennakin. Mutta jos vielä yksi juoma ja muutama keskustelunlopetus. Kuitenkin eräidenkin kanadalaisten viimeinen ilta Suomessa.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi