Tarkkailija paratiisissa

Amerikkalainen kuvataiteilija Nina Katchadourian poikkesi Sylvin haastateltavaksi matkalla kesäpaikkaansa.

Amerikkalainen kuvataiteilija Nina Katchadourian poikkesi Sylvin haastateltavaksi matkalla kesäpaikkaansa.

Kuvat: Alejandro Lorenzo ja www.ninakatchadourian.com

”Ai sinä et pyytänytkään tätä haastattelua Seat Assignment -valokuvasarjani takia? Mielenkiintoista! Viime aikoina melkein kaikki haastattelupyynnöt ovat liittyneet siihen.”

No en, en ainakaan pääasiassa sen vuoksi. Newyorkilainen kuvataiteilija Nina Katchadourian on kyllä matkalla maineeseen näiden pitkillä lentomatkoilla ottamiensa, pitkästymisestä humoristista taidetta työstävien valokuvien vuoksi. Suomessa kesiään viettävän taiteilijan katalogi on kuitenkin monipuolisuudessaan verrattomasti kiinnostavampi kuin nämä sinänsä kivat otokset.

Katchadourianin taiteessa viehättää laaja-alaisuus sekä teosten tietty iskevyys. Vaikka töissä viitataan korkealentoisiinkin käsitteisiin, niissä on jotakin hetkessä vangitsevaa. Videoinstallaatioista ja valokuvista musiikkiin, kuvanveistoon ja tilataideteoksiin liikkuva Katchadourian myöntää keskeisiin inspiraationlähteisiinsä kuuluvan Suomen luonnon.

Ja kukapa ei Helsingin saaristossa sijaitsevasta perheen yhteisestä kesäpaikasta inspiroituisi. Armenialaisen isän ja suomalaisen äidin kalifornialaissyntyinen tytär vietti lapsuudenkesänsä Helsingin edustan merimaisemassa jopa kokonaan. Nykyäänkin hän koittaa ehtiä saarelle kuukaudeksi tai ainakin pariksi viikoksi joka kesä.

”Tiedän, se on paratiisi”, sanoo nyt Cafe Engelissä teetä siemaileva Nina Katchadourian.

”Nimenomaan sinne meidän perheemme aina kokoontuu. Vanhempani asuvat Kaliforniassa, ja veljeni Havaijilla, joskin hänellä on itse asiassa suomalainen vaimo. Hän meni naimisiin viime kesänä, joten hänkin on nyt paljon täällä. Mutta koko porukalla vietämme aikaa siellä saaressamme.”

Vaikka kuinka haluaisi välttää suomalaisten perisynnin, siitä huolehtimisen mitä se nyt ajattelee meistä, taiteilijan töitä katsoessa on selvää, että Suomi ja Suomen luonto ovat vaikuttaneet niihin aika lailla, viimeistään vuonna 1998 syntyneestä valokuvasarja The Mended Spiderwebs Seriesistä lähtien.

”Se projekti alkoi kun olin saaressa muutaman viikon itsekseni. Leikin itsekseni metsässä niin kuin aina ennenkin ja huomasin, että siellä oli paljon rikkinäisiä hämähäkinverkkoja. Tuli spontaanisti mieleen, että voisin koittaa korjata niitä.”

Katchadourianin luontosuhdetta ovat muokanneet erityisesti äidinpuoleiset isovanhemmat. Isoisä oli metsänhoitoalalla, mummo taas liikunnanopettaja sekä taiteilija.

”Heillä oli omalaatuinen ja tarkka luontosilmä! He olivat hyvin kiinnostuneita luonnosta ja heille oli myös tärkeää ajatella sitä järjestelmällisesti. Heiltä jäi jälkeen kaikenlaista fantastista; esimerkiksi listat kahdenkymmenen vuoden ajalta lähisaarien jokaisesta linnunpöntöstä ja mitä niissä on tapahtunut. Tällaisen metodologian ja tarkasti katsomisen olen varmasti oppinut heiltä.”

Totta kai ihmisen ja luonnontieteen historiaan kuuluu vahvasti luonnon paaluttaminen erilaisiksi luokiksi ja järjestelmiksi. Hiukan ristiriitaisia tunteita sellainen kuitenkin usein herättää. Katchadourianin töissä luokittelu ja luonto ovat kuitenkin omanlaisessaan jännittävässä suhteessa.

”Olen kyllä kiinnostunut taksonomioista mutta myös siitä, miten niitä voi käyttää väärin, laittaa ne tekemään vääriä asioita, asioiden järjestelemisestä väärinymmärrettyjen periaatteiden mukaan. Kasvoin monikielisessä perheessä, ja samaan tapaan kääntämisen metafora on minulle tärkeä. Väärin kääntäminen ja väärinymmärrysten kanssa työskenteleminen on usein kiinnostavampaa kuin oikein toimivien juttujen kanssa toimiminen.”

Päädymme puhumaan luonnosta, eläimistä, lemmikeistämme, kasvissyönnistä ja eläinoikeuksista – varmasti pidempään kuin rajallisen haastatteluajan puitteissa olisi järkevää. Nina kertoo luontosuhteensa muuttuneen yllämainitun hämähäkinverkkoteoksen jälkeen aika lailla – tunnumme palaavan tähän kolmentoista vuoden takaiseen projektiin jostain syystä jatkuvasti.

”Minulla oli niitä tehdessäni hyvin tarkka vertauskuva mielessäni. Ajattelin nimittäin sisarkateutta, en niinkään luontoa. Sitä kun on toiseen peruuttamattomasti kytköksissä mutta samaan aikaan ikään kuin kilpailutilanteessa hänen kanssaan. Sellaista se niiden hämähäkkien kanssa oli. Aina kun täydensin verkkoa, ne heittivät tekeleeni menemään. Yhtä taistelua”, Katchadourian naurahtaa, mutta vakavoituu kohta.

”Luulen, etten tekisi tuollaista enää, olen nykyisin paljon tietoisempi ympäristöasioista ja -kriiseistä, jopa meidän saaremme luonnossa näkyy huolestuttavia muutoksia. Eihän minulla olisi oikeastaan ollut mitään asiaa mennä sörkkimään verkkoja. Ei minulla ole tarvittavia taitoja ja usein sain ne verkot vain hajalle. Ei kai sitä voi loppujen lopuksi kovin hyvänsuopana työnä pitää, vaan aika tunkeilevana.”

Niin, oletko tai oletko ollut nimenomaan luonnon tarkkailija?

”Meillä ihmisillä on taipumus nähdä itsemme erillisempinä luonnosta kuin olemme. Uskon että olen tarkkailija, mutta oikeastaan haluaisin tarkkailla nimenomaan ihmisten tapaa käsitteellistä luontoa, sitä miten yritämme ymmärtää paikaamme luonnossa. Eläimethän meillä on taipumus nähdä hiukan kuin väliinputoajina. Niillä on meidän silmissämme inhimillisiä ominaisuuksia mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan kaltaisiamme, mutteivät aivan luontoakaan – varsinkaan lemmikit.”

Toisaalta eläimet voidaan jakaa söpöihin ja ei-söpöihin – ja tämä ei ole mikään vitsi. Juuri tämä jakohan määrittää suurta osaa suhteestamme eläimiin.

”Tajusin joku aika sitten, että olen tehnyt juttuja vain eläimistä jotka tavalla tai toisella määritellään inhottaviksi. Töissäni on ollut käärmeitä ja rottia… On eläimiä jotka ovat hyvin erilaisia kuin me, ja ne me usein koemme uhkaaviksi ja iljettäviksi. Tässäkin asiassa erilaisuus on se, mikä ihmistä pelottaa. Eläimet joilla ei ole turkkia tai joiden ruumis on hämmentävän muotoinen.”

Kello alkaa lähestyä puolta viittä, johon saakka olemme sopineet haastattelun kestävän, emmekä itse asiassa ole puhuneet Ninan tuotannosta kovinkaan laajasti.

Palataan nyt siihen Seat Assignment -sarjaan edes. Tähän laajempaan kokonaisuuteen liittyvät lentokoneen vessassa kuvatut ”flaamilaiset omakuvat” ovat tehneet Nina Katchadourianista ainakin aiempaa selvästi tunnetumman taiteilijan.

”Kyllä, se on oikeastaan muuttanutkin elämääni jonkin verran. Minulla oli juuri näyttely San Franciscossa ja kuviani myytiin aika hyvin. Onhan se virkistävää, että kiinnostusta on ollut nyt niin paljon! Jatkan tätä sarjaa koko ajan, otin nytkin Suomeen lentäessäni 50 valokuvaa.”

Mitä luulisit, miksi juuri nämä kuvat kiinnostavat ihmisiä?

”Flaamilaisissa muotokuvissa oli varmaan jotakin kiinnostavalla tavalla outoa. ”Täydellinen muodonmuutos” olosuhteissa joissa sellainen ei vaikuta mahdolliselta kiinnostaa, se voisi olla yksi syy. Mutta jatkan tätä lentokoneessa otettujen kuvien sarjaa tosiaan koko ajan. Mitä voi tehdä ei-mistään, se on pohjimmainen ideani. Sääntönä on, että saan käyttää vain mitä koneessa on saatavilla, ja kuvaamiseen saan käyttää vain puhelintani.”

Nina kertoo huolestuneensa projektinsa arveluttavan suuresta hiilijalanjäljestä, mutta muistuttaa, ettei lennä varta vasten kuvailemassa matkustamoita ja lentoyhtiöiden kuvalehtiä.

”Joudun työni takia lentämään mahdottoman paljon, ja lentokoneessa on hyvä testata uskoani siihen, että maailma on kiinnostava paikka. Se kiinnostavuus pitää vain osata löytää, vaikka lentäminen olisikin joskus pitkästyttävää.”

Nina Katchadouriania edustaa sanfranciscolainen Catharine Clark Gallery.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi