television_runousoppia_0

Television runousoppia

Are Nikkinen & Anders Vacklin: Television runousoppia – Toisenlainen katse tv-ohjelmiin
Like 2012
387 sivua

 ★★★★☆ 

Jos haluat televisioon – muuten kuin BB-kasvoksi – lue tämä kirja.

Are Nikkisen ja Anders Vacklinin kirjan alaotsikko kuuluu Toisenlainen katse tv-ohjelmiin, ja se pitää myös paikkansa. Niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin tuppaavat keskittymään toimintaan ja tarinoihin, mutta kirjoittajaduon opus avaa tapoja, joilla toimintaa jäsennetään ja tarinoita kerrotaan.

Nikkisellä ja Vacklinilla on pohjalla jo Elokuvan runousoppia -kirja (2007). Dramaturgian opas tv-käsikirjoittajille tuntuu näin jälkeenpäin ilmiselvältä jatkumolta. Onhan nimenomaan televisiota kutsuttu kirjoittajan mediaksi (siinä missä elokuvia väitetään ohjaajan temmellyskentäksi).

Kirja on jaettu kolmeen päälukuun: fiktioon, faktaan ja viihteeseen. Viimeksi mainitussa kirjoittajat tosin myöntävät television koko ohjelmiston tähtäävän myös viihdyttämiseen, ainakin katsojan kannalta. Lausunto ei ole alentuva. Tekijät viittaavat viihteen esitelevisiolliseen perinteeseen sekä yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin.

Osioissa käydään läpi erilaisia ohjelmatyyppejä uutisista tosi-televisioon. Apuna käytetään onneksi runsaasti esimerkkejä, sillä pelkät rakennekaaviot alkaisivat pian puuduttaa eivätkä sitä paitsi avautuisi yhtä tehokkaasti ilman tuttuun viitekehykseen asettamista. Draaman kaaria löydetään niin Talentissa esiintyneen Susan Boylen YouTube-pätkästä tai Silminnäkijän Pahan palkka -reportaasista.

Valaisevimmaksi nousee ehkä hiukan yllättäen faktaohjelmista kertova osuus. Osasyynä on yksinkertaisesti se, ettei vastaavaan kirjallisuuteen asiaohjelmista ja uutisista ole juuri tullut törmättyä.

Toimittajan näkökulmasta erityisen kiinnostavia ovat lyhyet luvut, joissa käsitellään eri kanavien tilauskäytäntöjä sekä kohderyhmän tuntemusta. Molemmissa sivutaan erityisesti murroksessa olevan Ylen menetelmiä. Yhtiön toimintaa ei lähdetä arvottamaan, sanansa saavat sanoa muun muassa firman tilaaja ja kehityspäällikkö, mutta esiin nousee sen perusdilemma: kulttuurisesti merkittävän ohjelman tuottamistehtävän yhdistäminen mahdollisimman suuriin katsojalukuihin ja entistä kustannustehokkaampaan toimintaan.

Television runousopin lukemisella on vaaransa. Kirja saattaa saada lukijansa hellimään ajatusta oman tv-ohjelman ideoinnista, sillä simppeleihin rakannepalikoihin hajotettuna se tuntuu yksinkertaiselta, tai ainakin aikaisempaa yksinkertaisemmalta. Vähintään yhtä arvokkaita ovat esitellyt taustatyön, suunnittelun ja idean myymisen mekanismit. Niiden hyöty ei rajaudu pelkästään tv-ohjelmien saralle.

Kevyttä kesälukemista hakeville Television runousoppia ei varsinaisesti voi suositella. Yhdellä rupeamalla kirja käy raskaaksi, sisäistettävää informaatiota on paljon. Sen sijaan käsikirjoittajat, tuottajat, toimittajat, alan opiskelijat ja mikseivät rivikatsojatkin saavat kirjan kautta varmasti entistä enemmän irti televisiosta.

Ja itse asiassa Big Brotheriin aikovienkin kannattaa lukea ainakin tosi-televisiota käsittelevä osuus.

Kommentoi