Yön ritarin paluu

"Nolanin lepakkouniversumi on moraalikysymyksissään yhtä mustavalkoinen kuin 60-luvunkin Batmanin, vain paljon totisempi."

(The Dark Knight Rises, USA 2012)
O: Christopher Nolan
N: Christian Bale, Anne Hathaway, Michael Caine, Gary Oldman, Marion Cotillard, Morgan Freeman
K 12
Ensi-ilta 20.7.2012

 ★★☆☆☆ 

Batman-trilogian päätösosa on pitkä ja totinen.

Häiritsevää, synkkää, goottilaista, mestarillista.

Tällaisilla adjektiiveilla on kuvailtu ohjaaja Christopher Nolanin Batman-trilogian edellisiä osia, Batman Beginsiä (2005) ja varsinkin Yön ritaria (2008). On odotettavaa, että Yön ritarin paluuta tullaan hehkuttamaan samankaltaisin korulausein.

Monella tapaa Nolanin Batman on kuitenkin edeltäjiään paljon loogisempi, arvattavampi ja puhki-ajatellumpi, ja siten vähemmän häirtsevä tai synkkä. Tim Burtonin Batman (1989) ja Batman Returns (1992) kuvittelivat viittaritarin satumaisempaan, karnevalistisempaan, barokkisempaan ja surrealistisempaan maailmaan – siis siinä määrin hulluun kuin Hollywood-blockbusterille asetetut rajat sallivat. Kokonaan toisessa universumissa taas tapahtui 1960-luvun pop-humoristinen tv-sarja (1966-68), jota itse asiassa voisi edelleen pitää elokuvallisista Batman-tulkinnoista kaikkein pimeimpänä.

Sen enempää tv-sarja kuin vuoden 1966 samalla virityksellä hassuteltu leffakaan eivät nimittäin pahemmin selittele, miksi Gotham Cityn hyvikset ja Gotham Cityn pahikset pukeutuvat toinen toistaan hassumpiin trikoisiin ja naamioihin keppostellakseen sitten mitä surkeampien rikosjuonien parissa. Hyvä on hyvää ja paha on pahaa, mutta kaikein yllä leijuu leikkisä selittämättömyys. Psykologisointi loistaa poissaolollaan, ainakin vakavaksi tai luoja nähköön filosofiseksi tarkoitettu sielunsyvyyksien luotaaminen.

Christopher Nolanin tapaiselta nyky-actionin auteurohjaajalta (ja ennen kaikkea juuri Nolanilta) taas jo odotetaan syvällistä, jopa filosofista otetta henkilöihinsä sekä hyvän ja pahan kamppailuun. Nolanin ratkaisu on ollut sankareidensa ja antisankareidensa huolellinen psykologinen motivoiminen. Batman Beginsin alkuhetkistä lähtien henkilöt on taustoitettu tarkasti. Miksi Batmanista tuli viittaan pukeutuva kostaja? Miksi juuri lepakkomies? Miksi R´as Al-Ghul halusi tuhota läntisen sivilisaation? Mikä motivoi Jokerin hulluutta Yön ritarissa? Mikä on sytyttänyt Yön ritarin paluun pääpaha Banen vihan? Miksi yön ritarin ylipäätään on palattava?

Kaikkeen löytyy vastaus, ja vastaus on aina yksiselitteinen. Vastausten tarkoitus ei ole esimerkiksi ”pahuuden” ymmärtäminen – pimeän puolen hahmojen taustatarinoiden tarkoituksena on lähinnä vakuuttaa, miten Pahaa se Paha onkaan, samaan tapaan kuin Batmanin perimmäisen hyvyyden selittää hänen jumalallisen oikeamielisen miljardööri-isänsä toistuva muistelu. Silti Nolanin Batmanien vulgaaripsykologia tarjoillaan katsojalle mahtipontisesti Suurena Elokuvallisena Ajatteluna, jonain enempänä kuin popkornina ja silmäkarkkina.

Tosiasiassa Nolanin lepakkouniversumi on moraalikysymyksissään yhtä mustavalkoinen kuin 60-luvunkin Batmanin, vain paljon totisempi. Jos Batmanin ristiriitaista, lain ja rikollisuuden rajalla roikuskelevaa hahmoa on joku elokuvantekijä uskottavasti sörkkinyt, se on toismaailmallisuudessaan moniselitteisen ja hiukan häiritsevänkin maailman Gothamin luonut Burton.

Nolanin Batmaneistä Yön ritarissa kyllä pohditaan paljonkin oikean ja väärän rajoja ja esimerkiksi Batmanin ja Jokerin kilvoittelun sivullisten kuolonuhrien problematiikkaa. Batman kuitenkin pyhittää itsensä yksiselitteisen hyväksi kristusfiguuriksi uhrautumalla elokuvan lopussa pimeälle puolelle vajonneen sankarisyyttäjä Harvey Dentin puolesta, ja lokaamalla oman nimensä mukamas pahantekijänä.

Lopullisesti Nolan vastaa Bat-moraalisiin kysymyksiinsä trilogiansa uudessa päätösosassa. Kuten Kalle Kinnunen jo erinomaisessa blogikirjoituksessaan huomasi, Yön ritarin paluu on hyvän ja pahan rajat lähes fasistisen tarkasti paaluttava, äärettömän sotaisia, nihilistinen ja ihmisvihainen elokuva. Vastaus Yön ritarin ajoittain kyseenalaistamaankin väkivaltaiseen rikoksentorjuntaan on ehdoton kyllä. Kun pahaa, anarkiaa, epäjärjestystä, katkeruutta – ylipäätään kansaa ei Yön ritarin paluun Gotham-New Yorkissa onnistuta pitämään järjestyksen rautaisessa otteessa, seurauksena on neuvostososialismin, arabiterrorin, Eläinten vallankumouksen ja 2000-luvun mellakka-aktivismin kauhukuvastosta lainaileva kaiken tuhoava kaaos. Kaaos, jonka vain lepakkoasuisen kostajan uusi uhri voi taasen palauttaa järjestykseksi.

Mutta ei se mitään. Tai ei se mitään, jos Yön ritarin paluu viihdyttäisi. Nyt vain on niin, että Nolan on ohjannut trilogiansa päätökseksi lähes kolme tuntia pitkän, mahtipontisen, totisen ja itsensä aivan liian vakavasti ottavan sotaelokuvan. Tom Hardyn näyttelemässä suoraviivaisen aggressiivisessa Banessa ei ole Heath Ledgerin Jokerin vangitsevaa seinähulluutta. Anne Hathawayn Kissanainen uhkaa unohtua sivuhahmoksi, eikä oikein kasva kokonaiseksi. Elokuvan loppuratkaisua en tietenkään paljasta, mutta ankea ja hirveän arvattava se on.

Ehkä 2000-luvun yliarvostetuimman elokuvan, itseensäkäpertyneeseen ”monikerroksisuuteensa” tukehtuneen Inceptionin ohjaajalta ei olisi pitänyt kummempaa odottaakaan.

 

 

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi