Stagella

"Teatterifestivaali Stage on jo puolessa välissä, saldona kertomuksia ihmisyydestä."

Korjaamon Stage ja R&A. Minun jokasyksyiset juhlaviikkoni. Molemmat aina yhtä yllätyksellisiä matkoja muihin maailmoihin.

Stage on jo puolessa välissä, saldona kertomuksia ihmisyydestä.
Leea Klemolan Jessikan pentu, Jussi Moilan Veitset leikkaa ilman ja Brokentalkersin Blue Boy.

IHMISIÄ JA MUITA ELÄIMIÄ

Leea Klemola on niin äärikonkreettinen, että hänen tekstinsä lähenevät jo absurdia. Tai sellaisiksi etäännytettyinä niitä on helpompi nieleskellä. Ajatella että noooh, tuommoista, mahotonta – ja naurahtaa vaivaantuneesti päälle.

Jessikan pentu kertoo siitä, miten äiti ja isä ovat mielestään epäonnistuneet poikansa kasvatustyössä. Niinpä äiti päättää lähteä pojan kanssa takaisin luontoon, eksyttää koko perheen mummoineen päivineen metsään. Parantua sen tautta.

Pikkaisen ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että poikaa ei näy mailla halmeilla. Niinpä mummo joutuu esittämään poikaa. Ollaankin yhtäkkiä eräänlaisessa terapiametsässä ja vain osa henkilöistä aidosti rooleissa. Ja mitä kaikkea siitä sitten seuraakaan.

Klemolan ihmiset ovat eläimiä. Ihan siis ilman arvolatauksia. Niinpä myös eläimet ovat ihmisiä, äidin oma terapiakoirakin. Ja esi-isät… ne löytyvät todella kaukaa, mammuttien valtakunnasta.

Virkistävää, ajatteluttavaa, hykerryttävää teatteria yhtä kaikki.

IHMISEN YKSINÄISYYDESTÄ

Vanha mies makaa yksin sängyssä. Nainen itkee viereisessä huoneessa. Mies menee urheaa: Eeeiii tässä mitään, ei mua mikään vaivaa. Vaan vaivaa silti. Vaimo on kuollut eikä oma loppukaan ole kaukana.

Poika on ylivilkas. Poika on hysteerinen suorastaan. Poika ei voi hyvin.
Toinen poika on vihainen. Raivostunut suorastaan. Hänkään ei voi hyvin.
Nainen on ahdistunut eikä voi hyvin.

Nainen on poikien äiti ja vanhan miehen tytär. Hänkin on yksin.

Raivokas, tarkka, suoraviivainen, tajuttoman hyvin näytelty ja lähelle tuotu.
Jussi Moilan Veitset leikkaa ilman esittelee tekstin ja tekijät, joita ei voi vastustaa.

IHMINEN IHMISELLE SUSI

Irlantilaisen Blue Boyn myötä hypätään tositarinoihin. Niihin nojaten näytelmä kertoo, miten instituutio systemaattisesti raiskaa, nöyryyttää, kiduttaa ja tappaa lapsia. Ja vielä ns. hyväntekijäinstituutio, katolinen kirkko.

Tapahtumaympäristönä ovat Irlannin monet kasvatuslaitokset, joihin ihan pieniäkin lapsia tuomittiin vielä 1990-luvun alussa. Dokumenttifilmit ja tv-lähetykset viestivät kirkkoisien puhtoisaa julkisuuskuvaa. Autenttiset kokijaäänet puhuvat ja naamioidut, pakkoliikkeiset näyttelijät ilmentävät sitä, mitä todella tapahtui. Hirveyksiä.

Myös toinen Blue Boyn ohjaajista osallistuu esitykseen. Hän asui lapsena laitoksista tunnetuimman, Artanen lähistöllä.  Tiedättehän, Irlannin ylpeys, kuuluisa puhallinorkesteri, Artane Boys Band?

Ohjaajan isoisä, hautausurakoitsija,  näki julkisuuskuvan taakse. Hän joutui aina silloin tällöin hakemaan laitoksesta runnellun pienen ruumiin. Eikä voinut puuttua. Sillä kirkko oli valtio valtiossa. Sillä oli ääretön valta ja ääretön valta johtaa vallan väärinkäyttöön.

Esityksenä Blue boy on kaikesta kauheasta huolimatta jotenkin ystävällinen: kirkas, tyyni ja koskettava. Taidokas ja sisäistynyt.
—————–

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi