Puhdistus

"Ihmiset ovat suttaisia, väsyneitä ja likaisia, mutta silti kaikesta huomaa, että Jokinen on mainos- ja musiikkivideo-ohjaaja. Melodramaattinen paisutus syö uskottavuutta myös varsinaiselta sanomalta."

(Suomi, 2012)
O: Antti J. Jokinen
N: Laura Birn, Liisi Tandefelt, Amanda Pilke, Krista Kosonen, Peter Franzén, Tommi Korpela
K16
Ensi-ilta 7.9. 2012

 ★★½☆☆ 

Antti Jokisen Puhdistus tarjoilee paikoitellen vakuuttavia kuvauksia Viron ahdingosta Neuvostoliiton kynsissä, mutta sotkeutuu tosikkomaisuuteen ja rasismiin.

Virolainen kirjailija Jaan Kaplinski nimitti Suomessa pientä pahennusta herättäneessä blogikirjoituksessaan Sofi Oksasen Puhdistusta kauhuromaaniksi.

Kauhuun päin kallellaan on vahvasti myös Antti J. Jokisen elokuvaversio. Ankeissa väreissä ja ahtaissa tiloissa kuvattu elokuva äityy välillä sellaiseen hurmeisuuteen, että 70-luvulla se olisi kielletty raaistavana.

Ainakin Puhdistus olisi kielletty Suomen suhteita ulkovaltoihin heikentävänä elokuvana. Paikoitellen elokuvan kuva venäläisistä onkin kuin suoraan 1930-luvun äärioikeiston märimmistä unista: viinaa kittaavat, epäsiistit mongolit käyttäytyvät järjestään kuin brutaalit barbaarit, joiden puheesta ei saa selvää. Tästä ei ole enää pitkä matka ”raja railona aukeaa” -ajatteluun.

Asia – Neuvostoliiton tekemä Viron miehitys ja virolaisten sorto – on tietysti vakava, mutta Jokisen elokuvan vakavuus peittyy tosikkomaisuuden alle. Asian tärkeys uhkaa sotkeutua spektaakkelimaiseen vyörytykseen ja tietokoneella manipuloituihin maisemakuviin. Ihmiset ovat suttaisia, väsyneitä ja likaisia, mutta silti kaikesta huomaa, että Jokinen on mainos- ja musiikkivideo-ohjaaja. Melodramaattinen paisutus syö uskottavuutta myös varsinaiselta sanomalta.

Silti elokuva vakuuttaa paikoitellen vahvastikin. Ehkä monet elokuvan ansioista ovat jo Oksasen romaanin ansioita – Neuvostoliiton sorto ja nykyrikollisuuden ihmiskauppa rinnastuvat tehokkaasti, joskin osoittelevasti. Tarinassa on muutenkin harkittua symmetriaa monenlaisine vapauden riistämisineen. Epätoivoinen ja kaikennielevä rakkaus saa toisiinsa peilautuvia ilmentymiä, joista Jokinen olisi voinut saada enemmänkin irti.

Erikseen on huomautettava luontevasta näyttelijätyöskentelystä, mutta samalla myös Tuomas Kantelisen kliseiseksi muuttuneesta musiikista.

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi