Rakkautta ja Anarkiaa 2012
Suosittelemme!

"Caraxin ohjaustyö on kritiikkiä (nyky)elokuvan tylsästä ennalta-arvattavuudesta; miten paljon enemmän ilmaisisimmekaan, jos unohtaisimme kahlitsevat käsikirjoitusoppaat."

Niin, kyllä, suosittelemme myös kahdessa aiemmassa Rakkautta ja Anarkiaa -jutussa arvioituja elokuvia. Mutta nyt suosittelemme näitä.

Holy Motors
(Ranska 2012)
O: Leos Carax
N: Denis Lavant, Eva Mendes, Kylie Minogue, Michel Piccoli

 ★★★★★ 

Leos Caraxin (Boy Meets Girl, Point Neufin rakastavaiset) pitkän tauon jälkeen ohjaamassa mestarillisessa metaelokuvassa seurataan Denis Lavantin esittämän herra Oscarin ihmeellistä taivallusta halki Pariisin.

Oscar vaihtaa Edith Scobin ajaman limusiinin takaosassa maskejaan ja asuaan, muuntautuen milloin kerjäläismummoksi, milloin tappajaksi. Auto pysähtyy aina uuteen tapaamiseen, ja Oscar ilmaantuu tuntemattomien ihmisten elämään yhden kohtauksen ajaksi, aina uudessa hahmossa. Siinä se.

Alun elokuvateatterikohtauksessa vilahtavan Caraxin ohjaustyö on kritiikkiä (nyky)elokuvan tylsästä ennalta-arvattavuudesta; miten paljon enemmän ilmaisisimmekaan, jos unohtaisimme kahlitsevat käsikirjoitusoppaat. Toisaalta Holy Motors on lihallinen, kursailematon ja intensiivinen kunnianosoitus näyttelijäntyölle – Lavantin loputtomia muodonmuutoksia ei voi kuin ihailla.

Kolmanneksi (ja varmasti tulkintoja on loputtomasti lisää!) Holy Motors on selittelemätön, alleviivauksia välttelevä kuvaus totaalisesta vieraantuneisuudesta. Mihin tahansa ja kenenä tahansa Oscar ilmaantuukin, hän on aina muukalainen, roolissa, oikeastaan jo poissa. Kiinnostavaa kyllä, myös David Cronenbergin tuoreessa vieraantumiskuvauksessa Cosmopoliksessa matkataan valkoisessa limusiinissa halki kaupungin, New Yorkin. Siinä missä Cosmopolis tyytyy staattiseen ja kyllästyttävään itsestäänselvän asetelman jahkaamiseen, Holy Motors jättää pysyvästi hämmentyneen olon. Kuten elokuvan pitäisikin, ja kuten se liian harvoin tekee.
Manu Haapalainen

PE 21.9 16.00 Kinopalatsi 7
LA 22.9 16.15 Kinopalatsi 7
MA 24.9. 18.30 Bio Rex

 

Take Shelter
(USA 2011)
O: Jeff Nichols
N: Michael Shannon, Jessica Chastain

 ★★★★☆ 

Jos Michael Shannon ei olisi näyttelijä, hän voisi johtaa omaa kulttiaan. Hänellä on karismaa, joka tuntuu vihjaavan jostain pimeästä tai salatusta.

Niin myös Jeff Nicholsin draamajännärissä, jossa Shannon näyttelee Curtisia. Perheenisä ja sinikaulustyöläinen alkaa nähdä painostavia unia ja vakuuttuu siitä, että tulossa on kaikkien aikojen myrsky. Perheen pihalle on siis rakennettava sen mukainen myrskysuoja.

Katsojalle näyttää siltä, että suloinen tytär, rinnalla pysyvä vaimo (Jessica Chastain), paras kaveri (Shea Whigman) ja muutenkin mukava elämä ovat Curtisin huolen lähteitä. Pelko liittyy kaiken katoavaisuuteen. Shannonin esittämästä päähahmosta on helppo pitää ja hänen huoleensa helppo samastua. Katsoja ei kuitenkaan voi olla varma siitä, onko Curtis surullinen mielenterveyspotilas vai tuhon profeetta.

Jännitys nousee asteittain ilman kerronnallisia kommervenkkeja. Suoraviivainen tarina kantaa loppuun asti – ja mikä loppu se onkaan.
Kaisu Tervonen

23.9. klo 21.00 Bio Rex
24.9. klo 16.00 Kinopalatsi 7
26.9. klo 21.00 Kinopalatsi 7

 


Clip
(Klip, Serbia 2012)
O: Maja Milos
N: Isidora Simijonovic, Vukasin Jasnic, Sonja Janicic

 ★★★☆☆ 

29-vuotiaan Maja Milosin esikoispitkä on hiukan kuin nyky-Serbiaan sijoitettu yhdistelmä Larry Clarkin Kidsiä sekä tv-sarjoja Skins ja Girls. 14-vuotias lähiötyttö Jasna ei jaksa kiinnostua perheensä taloudellisesta ahdingosta, isovanhemmistaan saati kuolemansairaasta isästään. Sen sijaan Isidora Simijonovicin upeasti näyttelemää Jasnaa kiinnostavat oma vartalo, seksi, alkoholi ja huumeet.

Jasnan ja kylmän oloisen, hiukan vanhemman Djole-pojan vähitellen syvenevää suhdetta seuraava lähiökuvaus herkuttelee hetkittäin liiaksikin niin betoniankeudella kuin paljaalla pinnalla, jopa hardcore-pornografisilla elementeillä. Toisaalta Clip nostaa esiin monelle muuallakin kuin Balkanilla asuvalle teinille todellista elämää. Kaikki (siis aivan kaikki) kuvataan kännykällä, Facebookiin lykätään rohkeampia ja rohkeampia kuvia, seksi on jatkuvaa rajojen koettelua.

Tärkeintä on nähdyksi tuleminen – vai onko sittenkään? Koskettavassa orpokotijaksossa sekä elokuvan pysäyttävässä loppukohtauksessa niin Jasnalta kuin Djoleltakin nähdään aiemmin piilossa pysyneitä tunteita, niin vihaa, rajua rakkautta kuin empatiaakin.

Ohjaaja Maja Milosin haastattelu Sylvissä lähipäivinä!
Manu Haapalainen

PE 21.9. 14.00 Andorra
LA 22.9. 16.00 Kino Engel 1
SU 23.9. 21.00 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Maxim 1
LA 29.9 14.00 Orion


A.C.A.B.: All Cops Are Bastards
(Italia 2012)
O: Stefano Sollima
N: Pierfrancesco Favino, Filippo Nigro, Marco Giallini

 ★★★☆☆ 

Spaghettiwestern-mestarin Sergio Solliman pojan esikoisleffassa on mahtava alkukohtaus. Moottoripyörällään öisessä kaupungissa ajeleva miekkonen lallattelee iloisesti kaikkien kyttien olevan paskiaisia. Kohta häneen törmää joku, mutta tämä Cobra (Pierfrancesco Favino) ei ihan pikku töyssyissä jää kakkoseksi.

Käy ilmi, että Cobra on mellakkapoliisi, italialaisen yhteiskunnan väkivaltaisia ongelmia astetta kovemmalla väkivallalla johtavan yksikön ”valioita”. Pamppua ja kyynelkaasua tarvitaan milloin AS Roman tai Lazion kotiotteluissa, milloin poliittisissa mielenilmauksissa. Solliman kuvaama Italia on kaaoksessa. Poliisijoukkion taustalla on mielenosoittajien hakkaamista vuoden 2001 Genovan G8-kokouksessa.

Machokyttien keskinäinen kunniakoodi on tiukempi kuin ammattikiekkoilijoiden. Omia puolustetaan, oli tilanne mikä tahansa. Kunnes – tadaa – porukkaan tulee moraaliltaan hiukan vähemmän arkaainen nuorukainen.

Tämä asetelman hiukan liiallinen tuttuus nousee Carlo Bonnin kirjaan perustuvan elokuvan pieneksi heikkoudeksi. Hienoisesta arvattavuudestaan huolimatta Solliman elokuva on verenmakuinen ja sielun mustelmille hakkaava, todentuntuinen kuvaus saapasmaan sotatilaa hipovasta nykymenosta.

Ohjaaja Stefano Solliman haastattelu Sylvissä ensi viikolla!
Manu Haapalainen
 
LA 22.9. 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 18.30 Kino Engel 1
TI 25.9. 21.00 Bio Rex

 


Beyond The Hill
(Turkki, 2012)
O: Emin Alper
N: Furkan Berk Kiran, Banu Fotocan, Sercan Gumus

 ★★★★☆ 

Oletteko joskus menneet vahingossa väärään leffaan? Beyond the Hill ei ole Beyond the Hills, tuore romanialaisdraama kahdesta naisesta luostarissa.

Beyond the Hill on turkkilaisohjaaja Emin Alperin esikoiselokuva, jossa joukko miehiä hengaa vuorilla ja ammuskelee kohti tuntematonta vihollista, toisiaan ja koiria.

Tuskin olisin tarkoituksella löytänyt leffaa, mutta tälläkin kertaa omalta mukavuusalueelta kannatti hypätä pois – miesten maailmaan, sillä naisia ei tässä elokuvassa juuri näy. Viipyilevä tahti, Anatolian hiljaiset vuoristomaisemat jyrkkine kallioineen ja poppelipuineen vangitsevat katsojan. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, vai tapahtuuko mitään?

Tyynen pinnan alla nimittäin kuohuu, ja katsojaa upotetaan koko ajan syvemmälle. Alussa tarina vaikuttaa perussukupolvidraamalta, mutta vähitellen se kääntyy trilleriksi ja loppua kohti liu’utaan kohti westerniä, musiikkia myöten.

Beyond the Hill on miesten temmellyskenttä. Heitä ovat herra Faik, tulinen vanha patriarkka, joka on palannut perheen maatilalle viettämään eläkepäiviään keskellä ei-mitään. Hän vihaa mailleen tunkeutuvia paimentolaisia ja halveksuu vierailulle saapunutta nössö-poikaansa Nusretia. Kaiken kukkuraksi pojanpojista vanhempi kärsii mielenterveysongelmista ja nuorempi on vähän liiankin innostunut ampumaan isoisän kiväärillä.

Leirinuotiolla päivystää myös tilanhoitaja Mehmet. Hänen poikaansa, erakoitunutta Sulua, ei juuri näy.

Naisia mahtuu mukaan vain vilahteleva söpö pikkutyttö ja hänen äitinsä, tilanhoitajan Meryem-vaimo. Hän lähinnä vain kuorii omenoita ja keittelee teetä sillä välin, kun miehet pohtivat syntyjä syviä leirinuotiolla, juovat lisää rakia ja uhittelevat näkymättömälle viholliselle.

Elokuvan tahti saattaa tuntua hyvinkin verkkaiselta, mutta lienee välttämätön pysähtyneen ja latautuneen ilmapiirin luomisessa. Katsojaa pidetään jännityksessä, kertomukseen jätetään tietoisia aukkoja ja kamera rajaa tiukasti, mitä näytetään.

Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Kamera siirtyy miesporukasta toiseen, kuin saadakseen tolkkua sotkuiseen tarinaan. Jännitystä luo erityisesti hieno lintuperspektiivi, joka välillä otetaan yli koko aution maiseman. Katsoja pähkäilee, missä vihollinen luuraa.
Paimentolaisia ei näy. Lymyilevätkö he oikeasti kukkulan tuolla puolen? Kuka ampui kenet? Näkymätöntä vihollista ei ehkä olekaan, vieraanpelkoa sen sijaan yllin kyllin.

Elokuvaa on analysoitu nyky-Turkin vertauskuvaksi. Lieneekö osuutensa sillä, että esikoisohjaaja Emin Alper on väitellyt tohtoriksi Turkin modernista historiasta ja opettaa sitä nykyään Istanbulin yliopistossa. Joka tapauksessa elokuvassa on tarpeeksi syvyyttä ja ”se jokin” pitämään katsojan otteessaan.

Ei ihme, että pienen budjetin Beyond the Hill on lumonnut myös kansainvälisesti. Elokuva voitti muun muassa tärkeimmän palkinnon Berliinin elokuvajuhlien arvostetussa Forum-sarjassa.
Anna-Sofia Joro

SU 23.9. 14.15 Kino Engel 2
MA 24.9. 18.45 Kino Engel 2
TI 25.9. 21.15 Kino Engel 2

 

Sota on julistettu
(La guerre est declaree, Ranska 2011)
O: Valerie Donzelli
N: Donzelli, Jeremie Elkaim, Cesar Desseix

 ★★★★☆ 

Näyttelijätär Valerie Donzellin ja kumppaninsa Jeremie Elkaimin kirjoittamassa omaelämäkerrallisessa elokuvassa ei ammuta laukaustakaan. Kyse ei myöskään ole parisuhdehelvetin läpikäymisestä. Ei, ”sota” on julistettu pariskunnan pojan vakavaa sairautta vastaan.

Pienen pojan aivoista löydetään jotakin sinne kuulumatonta. Uskomattoman mukaansatempaavaa ja pohjimmiltaan ehdottomasti elämänmyönteistä elokuvaa seuraa pala pysyvästi kurkussa. Miten nämä Romeo (Elkaim) ja Julia (Donzelli) jaksavatkin säilyttää toivonsa aina uusien vastoinkäymisten edessä? Vastaus on tietenkin rakkaus, rakkaus ennen kaikkea omaan lapseen.

Totta kai Sota on julistettu on ajoittain lähes sietämättömän raskasta katsottavaa. Niin sen pitää ollakin, kun kyse kerran on elämästä tai kuolemasta. Pääpariin rakastuu kuin omiin ystäviinsä. Heidän ja pikku Adamin kohtalon mukana elää sekä sydämellään että ihollaan.
Manu Haapalainen

SU 23.9 16.00 Bio Rex

 

Whore´s Glory
(Itävalta, 2012)
O: Michael Glawogger

 ★★★☆☆ 

Hämmentävähkössä, ”triptyykkimuotoisessa” itävaltalaisdokumentissa tutustutaan prostituoitujen arkeen Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa. Ja eihän se ihan pelkkää luksusta ole. Itse asiassa se ei ole luksusta lainkaan.

Ohjaaja Michael Glawogger ei sen enempää moralisoi kuin kaunistelekaan aihettaan. Pyrkimys (niin ainakin tulkitsen) on kuvata asioita niin kuin ne ovat. Haastatellut seksityöläiset kertovat duunistaan ja asiakkaistaan kuka innostuneemmin, kuka ahdistustaan peitellen. Suora tilanteiden kuvaaminen kertoo sittenkin enemmän kuin puhe, vaikka mukana onkin ilmiselvästi myös kameraa varten järjestettyjä kohtauksia.

Asiakkaista melkein tapellaan. Bordellin matami huutaa, jos tuottoa ei tule. Toisaalta sekä asiakkaat että myyjät suhtautuvat seksiin ikään kuin asiallisena toimituksena joka nyt vain on hoidettava. Varsinkin lopun Meksiko-osuudessa ohjaajan tirkistelynhalu näyttää pääseen liiaksi valloilleen. Kokeneen prostituoidun puolialaston tanssiesitys kameralle on pelkästään huonolla tavalla kiusallista, enkä ole varma mitä lisäarvoa oikeiden seksiaktien tunnontarkka kuvaaminenkaan Whore´s Gloryyn tuo.

Ja miksi tapahtumia säestää vitivalkoinen indiemusa?
Manu Haapalainen

LA 22.9. 16.00 Maxim 1
SU 23.9 18.30 Kino Engel 1
MA 24.9. 21.00 Kino Engel 1

 

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Kommentoi