Suomen Marsalkka

"Katselin Marsalkkaa, afrikkalaisen ja länsimaisen kertomistavan risteytystä, ja mietin, miten afrikkalainen on nähnyt ja kokenut Sir Richard Attenboroughin elokuvan Huuto vapaudelle."

Suomen Marsalkka näyttää meidät toisten silmin.

Olen tänään jo nähnyt Gilbert Lukalian Suomen Marsalkan. Nyt vähän harmittaa, etten istunut R&A-katsomossa, Bio Rexissä.
Ensi-iltanäytös on nimittäin juuri loppunut.

Olisi ollut hauska katsoa ensi-iltaihmisiä silmiin, katsoa valaistuiko sielläkin joku. Kun minä mielestäni niin ymmärsin sen.
Että miksi Suomen Marsalkka on sellainen kuin on, ja miksi se on tehty niin kuin on.
Että kyseessä on katse ja sen analyysi. Sen, kuka katsoo ja kenen tapaa kertoa.

Sama juttu siis, jos haluaisi miettiä, mitä näkee japanilainen kun Tom Cruise esittää samuraita tai intialainen kun Keanu Reeves näyttelee Buddhaa?
Egyptiläinen kun Elisabeth Taylor on Kleopatra ja italialainen kun Jeremy Irons on paavi ja Borgia?

Katselin Marsalkkaa, afrikkalaisen ja länsimaisen kertomistavan risteytystä, ja mietin, miten afrikkalainen on nähnyt ja kokenut Sir Richard Attenboroughin elokuvan Huuto vapaudelle.
Esimerkiksi. Enpä ole ennen liiemmin miettinyt.

Suomen Marsalkka on lämmin ja lempeä ja rauhaisa. Mutta samalla vähän kömpelö ja stereotyyppinen.
Ja jotenkin lyhyt. (Sen olikin ilmeisesti tarkoitus olla pidempi.)

Se sai minut silti/juuri siksi miettimään isoa osaa elokuvan (ja television ja…) historiaa toisin. Sitä katsetta. Ja se ei ole ihan vähän.

Suomen Marsalkka kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun yksi yrittää kertoa toisen tarinaa, sen toisen keinoin. Tuottajina ja katsojina ne toiset.
Ristiriita tulee näkyväksi ja stereotyyppisenä näyttäytyy se vieras. Ei se Afrikka. Yllä mainituissa isoissa tuotannoissa, jotka muunsivat toisten tarinan omakseen, stereotyyppistä on se paikallinen.

Suomen Marsalkka ei ole elokuva Marskista. Se on keskustelunavaus.
Me täällä Suomessa ollaan ansaittu se. Monessa mielessä.

 

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi