Totta ja Teatteria

Kuinka todesta tehtään teatteria ja teatterista totta? Sitä pohditaan sekä uutuuskirjassa että teatterin lavalla.

Kuinka todesta tehtään teatteria ja teatterista totta? Sitä pohditaan sekä uutuuskirjassa että teatterin lavalla.

Janne Junttila tietää koko paljon aiheesta ”based on a true story”. Hän on nimittäin kirjoittanut kirjan aiheesta dokumenttiteatteri. Korjaamon Stage-festivaalilla puolestaan on jo vuosia nähty monenlaisia tämän esitystavan edustajia. Niin nähtiin tänäkin syksynä.

Stagen esityksistä ja muutamasta muusta lisää tekstin lopussa.

Seuraavassa muutamia seikkoja kirjasta.

Janne Junttila toteaa kirjassaan Dokumenttiteatterin uusi aalto (Like 2012), että on aikamoinen paradoksi, kun dokumenttiteatterin yhteydessä puhutaan autenttisuudesta, mutta ollaan teatterissa, siis esitetään todellisuutta.

Siinähän se, tyylisuunnan haaste. Ja siinä piilee myös tämän esitystavan eri muotojen kiehtovuus. Niitä yhdistävä piirre on se, että esitykset perustuvat jollain tavalla dokumentaatioon, tosiasioihin.

Kaikki muu onkin sitten tekijöistä kiinni. Mutta, kuten Junttila toteaa: ”dokumentaarisen esityksen pitää olla kiinnostava myös taideteoksena”. Eikä dokumenttiteatterissa saa valehdella.

Stagelta innoitus

Junttila kiinnostui dokumenttiteatterista nähtyään Korjaamon Stagella saksalaisen Rimini Protokoll -ryhmän esityksen Airport Kids vuonna 2008. Miksi juuri tämä esitys?

”Airport Kidsissä viehätti se, miten amatööriesiintyjät (lapset) oli saatu niin hyvin istumaan hienoon nykyteatterikonseptiin. Hallittu konsepti ja huipputaitava teknillinen toteutus yhdistyi sattumanvaraisuuden, riskin, särön maailmaan. ”

“Esitystilanne oli selvästi ohjaajien tulkintaa todellisuudesta, ja silti katsojasta tuntui siltä kuin esiintyjä olisi juuri päättänyt, että kyllä, tänään astun näyttämölle ja kerron tämän yhdessä neuvotellun tarinan.”

Mietin ruotsalaista Lars Norénia, jota ei kai varsinaisesti voi pitää dokumenttiteatterin edustajana. Hän on kuitenkin käyttänyt autenttisia esiintyjiä. Eräässä näytelmässä hänellä oli mukana oikeita kuritushuonevankeja. Joista sitten osa eräänä päivänä karkasi. Riskit käytettäessä amatöörejä voivat olla monet.

Yhteistä kuvittelua totuudesta

Dokumentoivan ilmaisutavan rajoja voi piirtää eri tavoin.

Näytelmäkirjailija Peter Weissin mukaan kyseessä on tosiasioiden raportoinnin teatteri, jonka perustana ovat tilastot, haastattelut, asiakirjat, tiedonannot, puheet, uutisfilmit, valokuvat jne.

Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen toteaa, että dokumentti(elokuva) jäljittelee todellista sosiaalihistoriallista maailmaa, fiktio taas sepitteellistä ja mahdollista maailmaa.

Dokumenttiteatterin tehtävä on välittää kokemus ihmisten välisestä yhteisöllisyydestä, edellyttää puolestaan Junttila. Hänen mukaansa etiikka ja moraali ovat dokumenttiteatterin keskeisiä käsiteitä. Sillä on siis tarkoitus ja tavoite.

Kuten jo todettiin, dokumenttiteatterin näyttämöllä voidaan nähdä amatöörejä. Näyttelijäkin puhuu useimmiten heidän suullaan. Autenttisuus on käsitettävä tässä yhteydessä silti lainausmerkeissä, korostaa Junttila. Dokumenttiteatteri on ”yhteistä kuvittelua totuudesta”, ja teatterintekijä esittää todellisuuden tulkintansa katsojan mielen näyttämöllä.

Joka, katsojan psyyken ja historian läpi käytyään, suodattuu taas omanlaisekseen totuudeksi.

 

Kirjailija Janne Junttila

Puhe, tieto ja tulkinta

Dokumentaarinen teatteri uudistaa teatterin käytänteitä. Ei aina tarvita juonta tai kohtauksia; joskus ei lavalla nähdä fyysistä näyttelijää, toisinaan ei virtuaalistakaan.

Junttila on kehittänyt kolme erilaista lähestymistapaa esitystavan edustajiin:

1. Sanasanaisen esitystavan (eli sanasta sanaan sellaisenaan toistetun) keskiössä ovat henkilöiden tarinat ja puhe.

2. Journalistisessa esitystavassa korostuu tieto ja sen hankinta.

3. Taiteellisessa esitystavassa oleellista on ilmaisu ja assosiatiivisuus lähteiden suhteen.

Yritän asetella juuri näkemiäni Stagen esityksiä näihin määritelmiin. Olisiko venäläinen Vasta-aineet sanasanainen? Vai onko se sittenkin journalistinen? Entäpä Blue Boy, Maan ääri, 33 kierrosta ja jokunen sekunti? Taiteellisia nämä nyt ainakin…

Tai Tampereella juuri näkemäni virolaisen NO99-ryhmän Viron historia? Kotimaiset, Kansallisteatterin keväinen turvapaikkanäytelmä Paperiankkuri tai Susanna Kuparisen pian jatkoa saava Eduskunta?

Selkeää vastausta ei löydy. Dokumentaarinen teatteri on yksinkertaisesti monimuotoista.

Think globally, act locally 

Tuttu lause ”think globally, act locally” pätee dokumenttiteatteriin. Se toimii, jos sen aihe tulee lähelle katsojaa. Eduskunta – maan tapa, Blue Boy – pedofilia.

Tässä mielessä Kansallisteatterissa keväällä vieraillen palestiinalaisryhmän versio Samuel Beckettin näytelmästä Huomenna hän tulee lähestyi dokumentaarista teatteria. Uutisten kestoaihe sai kasvot, ja repliikit olivat suorastaan hyytävän todellisia paikoittain.

Suomessa dokumenttiteatteri on joka tapauksessa Junttilan sanoin aallonharjalla. Maailmalla se on jopa valtavirtaa. Miksi se kiehtoo juuri nyt – ja taas?

Junttilan mukaan tosiasioille on kysyntää informaatioon kohdistuvien kriisien aikana. Ja dokumenttiteatteri vastaa tähän: se syntyy aidosti useista lähteistä.

Niin. Tapahtuu myös yllättäviä murroksia, kuten arabikevät, jota ei osata perinteisin tavoin analysoida. Tapahtumille halutaan löytää inhimillinen taso luopumatta faktoista.

 

Eduskunta II
Eduskunta II

Pala olemassa olevaa kehyksiin 

Dokumenttiteatteri on enemmänkin esityslaji kuin näytelmäkirjallisuuden osa, sanoo Junttila. Amerikkalainen Steve Cosson vertaa työtapaansa kuvanveistäjään, joka muovaa työnsä löytämistään esineistä. Englantilainen Tricycle taas kuvaa lähtökohtaansa näin: kehystetään pala olemassa olevaa elämää nostamalla se näyttämölle.

Määritelmiä ja esimerkkejä riittää teoksessa, joka on varsin uraauurtava. Se esittelee havainnollisesti paitsi dokumenttiteatterin uutta aaltoa eri maissa myös sen historiaa.

Junttila on noudattanut tutkimansa esitystavan traditiota ja tuloksena on autenttisiin haastatteluihin ja todistuksiin perustuva, asiakirjoihin ja muihin dokumentteihin nojaava teos. Eettinen ja kantaaottava – sanalla sanoen aiheensa oloinen.

Parasta teoksessa, jossa esitellään voittopuolisesti tuiki tuntemattomia esityksiä, on se, että Junttila osaa kirjoittaa auki sekä esityksen että oman kokemuksensa.

Otetaanpa esimerkki.

Junttila kirjoittaa näin nähtyään Tricycle Theatren näytelmän, jossa esitellään brittiarmeijan Irakin sodassa käyttämiä kidutusmenetelmiä:

”Esityksen jälkeen sydän pamppailee pitkään kuin rytmihäiriössä. Keho ei rauhoitu. Olo ei johdu paukkeesta tai shokkiefekteistä (niitä ei ole), vaan hitaasti uppoavasta tiedosta, että tämä on totta, tämä tapahtuu ajassa, jota elämme.”

Että ei kun kirjaa lukemaan ja teatteriin kokemaan.

Syyskuun lopussa näemme Ryhmäteatterissa Susanna Kuparisen ja työryhmän Eduskunta 2:n ja marraskuussa on Kansallisteatterin vanhusten muistitietoa hyödyntävän Neuvostoliitto-näytelmän vuoro. Esimerkiksi.

Lisätietoa: www.dokumenttiteatteri.fi
Kuvat: Virpi Velin / Like, Ryhmäteatteri

Rimini Protokoll: Airport Kids (esitetty Korjaamon Stagella vuonna 2008).

Esityksessä joukko Sveitsissä asuvia lapsia kertoo elämästään. Lasten vanhemmat ovat nykyajan nomadeja, jotka joko työnsä tai siirtolaisuuden vuoksi vaihtavat jatkuvasti asuinmaata.

Esityksen näyttämökuva on pitkälle tyylitelty, eräänlainen henkinen terminaali, jossa jokaisella lapsella on oma kotipesä. Lapset kertoivat omia kokemuksiaan, mutta kertomukset on suodatettu osaksi yhtenäistä taiteellista visiota.

Hurmaava esitys edustaa taiteellista dokumenttiteatteria.

 

Brokentalkers: Blue Boy. Irlantilaisnäytelmä kertoo katolisen kirkon kasvatuslaitoksissaan harjoittamasta, vuosikymmeniä jatkuneesta järjestelmällisestä väkivallasta; kidutuksista, pedofiliasta ja tapoista.

Tekojen kohteena olivat lapset, joista osa oli tuomittu laitoksiin, siksi että he olivat jääneet orvoiksi tai olivat au-äidin synnyttämiä; tai sokeita tai kuuroja.

Tyyliteltyä etäännyttämistä ja autenttisia haastatteluja sekä liikkuvaa kuvaa taidokkaasti yhdistävä esitys tulee myös inhimillisesti lähelle: toinen ohjaajista osallistuu esitykseen omakohtaisine muistoineen.

 

Rabih Mroue & Lina Saneh: 33 kierrosta ja jokunen sekunti. Esitys, joka perustuu taustakankaalle heijastettuihin Facebook-kommentteihin, kännykkäviesteihin ja puhelinvastaajaan. Näyttämöllä ei ole lainkaan näyttelijöitä.

Nuori libanonilainen ihmisoikeusaktivisti on tehnyt itsemurhan. Miten ystävät ja muut tekoon reagoivat?

Esitystilanteessa ei käy ilmi, onko itsemurha totta, ovatko kommentit aitoja tai mikään nähtävä totta. Mutta se ei haittaa, sillä tämä esitys käy symbolisestakin. Se kuvaa karmivasti miten nopeasti uutinen sosiaalisessa mediassa välittyy, ja miten siitä ollaan heti ja vahvasti mieltä.

 

Baltic House: Vasta-aineet. Venäläisryhmän vimmainen esitys kertoo vuonna 2005 tehdystä nuoren aktivistin murhasta. Esitys perustuu oikeudenkäyntipöytäkirjoihin ja muihin sanasanallisiin lähteisiin, joissa kerrotaan paitsi murhan kohteesta myös hänen ja murhaajan elämänpiiristä ja ajatusmaailmasta.

Taitavat näyttelijät kantavat erilaisia aspekteja keitokseen, mutta lähes kaksituntinen taukoamaton ja kiivas puhe yhdistyneenä tarkoitushakuisen rujoon tekniseen toteutukseen uuvuttavat.

Mietin: olisikohan tämä toiminut, jos olisivat puhuneet ruotsia ja Ruotsista? Siis esimerkiksi.

 

Berlin: Maan ääri. Belgialainen ryhmä esitti kolkonupeassa Länsisataman bunkkerissa tositarinaa rikkaasta belgialaisesta naisesta, joka palkkaa ranskalaisen miehen tappamaan miehensä.

Murha tapahtuu Ranskan ja Belgian rajakaupungissa, ja koska Ranskan ja Belgian oikeusjärjestelmät kohtelevat tämäntyyppisestä rikoksesta epäiltyjä varsin eri tavoin, järjestetään oikeudenkäynti erikoislaatuisessa paikassa: talossa jonka halki kulkee maiden raja. Täten syytetyt ovat kumpikin samassa huoneessa, mutta omassa maassaan.

Esitys on fiksu ja tyylikäs mutta aika etäinen. Se käyttää videoprojisointeja kekseliäästi ja älykkäästi (vrt. Vasta-aineet) ja esittelee tapahtumapaikan omintakeisesti. Kiinnostava esteettinen kokeilu.

 

NO99: The Rise and Fall of Estonia. Tampereen Teatterikesässä elokuussa.

Arvostetun virolaisryhmän ainutlaatuinen tulkinta siitä, miten uuden Viron laulava vallankumous kirjaimellisesti syö omat periaatteensa.

Koko esitys on eräänlainen suora lähetys: näyttelijät poistuvat heti alussa lavalta ja näemme esityksen viimeistä minuuttia lukuun ottamatta taidokkaana videotallenteena.

Lyhyissä arkipäiväsissä kohtauksissa ollaan milloin sotaa edeltävässä ajassa, milloin neuvosto-Virossa; joskus nykyajassa, toisinaan taas Viron vallankumouksen poliittisissa kähinöissä.

Suvereenit näyttelijät tekevät ihmeen: tulevat iholle, vaikka ovat valkokankaalla ja kun silmänlume lopussa paljastuu – he ovat näytelleet esiripun takana näyttämöllä koko ajan – viimeinen valhe saa selityksensä.

Eräs oivaltavimmista yhteiskunnallisista teatteriesityksistä. Poeettinen ja arkinen ovat yhtä.

 

Hanna Brotherus: Paperiankkuri, ensi-ilta Kansallisteatterissa lokakuussa 2011.

Kansallisteatterin kiertueteatterin väkevä ja lyyrinen tanssiteatteriesitys kertoi turvapaikanhakijoista. Esiintyjistä osa oli oikeita turvakeskuksen asukkeja, osa näyttelijöitä, osa tanssijoita.

Tiedon- ja kokemuksenhankintaprosessi oli osa esitystä ja siitä nähtiin esityksessä myös videotallenne.

Surulliset ja ankeat tarinat kerrottiin, tanssittiin ja soitettiin taidolla ja tunteella yleisölle. Esitys oli silti ehkä hieman liian ylevä ollakseen tarpeeksi vihainen, hieman liian kohtelias rentoutuakseen. Mutta kasvatti sillan yleisöönsä, yhtäkaikki.

 

Susanna Kuparinen ja työryhmä: Eduskunta, ensi-ilta Ryhmäteatterissa maaliskuussa 2011.

Helsingin kaupunginvaltuustosta kertovalla trilogiallaan Valtuusto itsensä läpilyönyt sumeilematon yhteiskuntakriitikko tarttui kuntapolitiikan jälkeen valtakunnan politiikkaan.

Tiedonhankinnan metodi oli Valtuustoista tuttu: pöytäkirjat ja asiakirjat ja syväkurkkujen haastattelut lähteinä.

Esityksessä korostui lause: Näin se ja se asian meille kertoi. Emme tiedä, puhuiko hän totta. Tyylilaji oli karnevalistinen ja esityksen rakenne selkeästi 1+1 = maan tapa. Ensimmäinen puoliaika keskittyi nuorten toimeentulolakiin ja toinen esitteli rakennusliikkeitten talousrötöksiä.

Suomalaisen teatterin ”nuoret-miehet-purkavat-angstiaan/raivoaan” – umpiota puhkova esitys kaikkinensa. Toinen osa on jo ovella.

 

LUE LISÄÄ

, , , , , , , ,

Kommentoi