Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille

"Hetkeksikään ei herkeä ajattelemasta tekstin olennaisimpia käsitteitä: aikaa ja historiaa."

Uusintaensi-ilta KoKo teatterissa 18.10.2012
Käsikirjoitus: Christine Bruckner
Näyttämösovitus: Annukka Pykäläinen 1997
Ohjaus: Maria Oiva 2012/Mikko Roiha 1997
Roolissa: Anna Veijalainen 2012/1997

 ★★★★☆ 

Tämä on esitys, joka saa ajattelemaan aikaa. Omaa ja muiden.

Gudrun Enssling oli yksi länsisaksalaisen, 1970-luvulla vaikuttaneen Baader-Meinhof-ryhmän keskeisistä terroristeista, joka teki itsemurhan/tapettiin Stammheimin vankilassa kahden muun ryhmän jäsenen kanssa 18.10.1977.

Vuonna 1997 Anna Veijalainen perusti KoKo-teatterin. Samana vuonna hän esitti Gudrun Ensslingiä Christine Brucknerin monologinäytelmässä. Nuori Mikko Roiha ohjasi esityksen. Tänä syksynä Veijalainen esittää Ensslingiä teatterinsa 15-vuotisen taipaleen kunniaksi, Maria Oivan ohjauksessa.

Ajattelen historiaa. Sodanjälkeistä, jakautunutta Saksaa, sen syyllisyydestä kumpuavaa itseinhoa ja vihaa, josta syntyi tuo verinen protesti. Ja useita muita.

Ajattelen omaa historiaani. Olin 15-vuotias, kun Baader-Meinhof-ryhmä perustettiin. Muistan ne karmeat, ryhmästä otetut poliisivalokuvat, joilla meitä suomalaisissa sanomalehdissä peloteltiin. Muistan myös uutiset tuosta kuuluisimpien ryhmäläisten kuolemasta. Se oli ensimmäinen kosketus minulle outoon asiaan nimeltä terrorismi.

Ajattelen syyllisyyttä. Sitä, miten moni niistä, joiden isä oli sodassa, teki isänmurhan. Useimmat tietenkin henkisesti tai poliittisesti, Enssling tovereineen konkreettisesti. Eivät nyt ihan omia isiään tappaneet, mutta joitakin muiden. Isiensä valtion arvot yrittivät teloittaa. Nämä porvariskakarat, pappien ja opettajien lapset, natsismin varjon ja Saksan 50-luvun kylmäkiskoisen ”talousihmeen” ahdistamat.

En ihaile Gudrun Ensslingiä enkä hänen tovereitaan. Yritän toki käsittää, miksi he toimivat niin kuin toimivat.

15-vuotiaana ajattelin vallankumousromanttisesti, että ehkä siinä oli jokin isompi idea, siinä touhussa. Ei siinä viime kädessä ollut. 15-vuotiaana en ymmärtänyt, että suurimmalla osalla Baader-Meinhofilaisia oli myös puhtaasti henkilökohtaisia motiiveja. Kuvittelin, että jos joku hylkää oman elämänsä yhteiskunnallisen taistelun vuoksi, hän on toisenlainen kuin muut.

En ymmärtänyt, että hän on ehkä vain katkerampi kuin muut. Sen sijaan ymmärsin, miksi nuoret, idealistiset ihmiset vastustivat elähtäneitä ja itsekkyyteen jämähtäneitä vanhoja.

Ymmärrän edelleen.

15-vuotiaan KoKon tämänsyksyinen Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille, tiivis 45 minuuttinen, on kovin puhutteleva esitys – miksi?

Koska se on hyvä teksti, noin teatterina. Koska terrorismi on eri muodoissaan  keskuudessamme. Mutta ennen kaikkea, koska siinä kaksi aikakautta keskustelee toistensa kanssa: Anna Veijalainen näyttelee yhtä aikaa videoheijasteessa vuonna 1997 ja livenä nykyajassa.

Ratkaisu on yksinkertaisuudessaan nerokas. Hetkeksikään ei herkeä ajattelemasta tekstin olennaisimpia käsitteitä: aikaa ja historiaa. Anna Veijalainen ilmentää niitä. Lavalla kypsyneenä naisena, videolla vimmaisena neitona. Oman historiansa ja kahden erilaisen Gudrun-tulkintansa kanssa siinä edessämme.

Tyytyväisenä. Muistaen.

Ei muistomerkkiä Gudrun Ensslinille. Ei. Mutta onnittelut ja kiitokset KoKolle loistavasta ideasta ja toteutuksesta.

 

 

 

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi