Old School, osa 3
Kasibittinen Nintendo

"Muistan kun menimme hakemaan konsolia. Seisoin perheen olohuoneessa, katse liimautuneena ruutuun."

Teksti: Jasmin Gröhn

Jasmin Gröhn pohtii tällä palstalla, miksi vanha teknologia kiehtoo.

8-bittinen Nintendo-konsoli on yksi kaikkien aikojen klassikoista. Se saa aikuisen ihmisen juoksemaan pitkin maita ja mantuja metsästämässä sitä, maksamaan pahimmassa tapauksessa maltaita.

Kun olin lapsi, ostimme perheemme kanssa kasibittisen Nintendon eräältä perheeltä. Muistan kun menimme hakemaan konsolia. Seisoin perheen olohuoneessa, katse liimautuneena ruutuun. He antoivat minun jopa kokeilla peliä nimeltä Super Mario Bros. Siitä hetkestä alkoi elämän kestänyt rakkaussuhde tuohon kaikessa yksinkertaisuudessaan äärettömän kiehtovaan konsoliin.

Lapsena olin aivan koukussa Nintendoon. Istuin tuntitolkulla konsolin ääressä ja edelleenkin ihmettelen, miten näköni säilyi näin kirkkaana, vaikken pitänyt koskaan taukoja pelaamisesta. Lapsuusvuosien peli-addiktion ja teini-iän loputtoman koneella istumisen jälkeen luulisi, että minulla olisi tässä vaiheessa jo silmälasit.

Nintendo-pelit, nuo ihanat harmaat kasetit… Muistelen lämmöllä pelejä: Super Mario Bros, Super Mario Bros 2, Super Mario Bros 3, Megaman, The Simpsons, Yoshi’s Cookie, Tiny Toon Adventures, The Addams Family, Donkey Kong, Duck Tales, Little Nemo the Dream Master.

Muistan matkat isän ja siskon kanssa Tikkurilaan pelidivariin ostamaan uusia pelejä ja sitä riemua joka siihen aina liittyi. Joskus piti mennä kaverin luo pelaamaan peliä jota ei itse omistanut, sitä oltiin niin haltioissaan. Mieleinkiintoista on, että kaikilla kavereillani oli kasibittinen Nintendo. En ole törmännyt ”kaikki omistavat saman konsolin”-ilmiöön tuon ajan jälkeen.

Olen lapsesta asti ollut elokuvafani ja Nintendo komppasi harrastusta kivasti. Elokuvat kuten Paluu tulevaisuuteen, The Addams Family, Beetlejuice, Alien, Nightmare on Elm Street, Die Hard, Jurassic Park ja Terminator kääntyivät Nintendo-peleiksi, joskus hyvällä, joskus huonolla menestyksellä. Pelin ei edes tarvinnut olla kovin hyvä, kunhan elokuvakokemusta pystyi jatkamaan pelin kautta. Esimerkiksi minua aina kiehtova goottilainen kauhuestetiikka puri The Addams Family -pelissä yhtä hyvin kuin itse elokuvassa. Elokuvasta tehty Nintendo-peli oli parhaimmillaan kuin jatko-osa, samoilla hahmoilla mutta eri tarinalla.

.Löysin yhtenä päivänä netistä sivuston Nintendo8.com. Kaikki lapsuuteni pelit, mutta nettiversioina! Olin koittanut aiemmin huutaa kasibittistä Nintendoa huuto.netistä mutta en voittanut huutoa halvimmasta mahdollisesta konsolista, enkä koskaan edes saanut tietää mikä kohteen hintavaraus oli.

Se harmitti kovasti, koska 50 euroa konsulista on kovasti kohtuullista, etenkin kun toiset pyysivät samasta konsolista samassa paikassa 150 euroa… Suhtaudunkohan tähän asiaan vähän liian pihisti? Ei kai 150 euroa keräilykapistuksesta ole kummoinen hinta…

No, en siis saanut konsolia. Nyt jälkeenpäin katsottuna se ei haittaa koska Nintendo8-sivusto toi kaikki nostalgiset pelit käden ulottuville ja aivan ilmaiseksi. Ja olihan se ennustettavissa; sivun löytämisen jälkeen jäin taas koukkuun pelaamiseen.

Pelasin tuntitolkulla vanhaa kunnon Super Mario Brosia. Aluksi nuoli- ja kirjainnäppäimillä pelaaminen tuntui vaivalloiselta mutta totuin siihen nopeasti. Pelasin päivittäin noin puolen vuoden ajan, kunnes menin serkkuni tupareihin hänen uuteen kalustettuna vuokrattuun asuntoonsa. Asunnossa oli kasibittinen Nintendo.

Pakkohan sitä oli päästä pelaamaan. Oli aika todistaa huoneelliselle ihmisiä miten olin treenannut. Tuuletin ennätystäni kuin tärkeääkin voittoa.

Ehkä kasibittinen vetoaa minuun, koska pidän muutenkin yksinkertaisista peleistä. Voin pelata tuntitolkulla Tetristä tai Pac-Mania. Vaikka koenkin olevani aika monimutkainen luonne; en pidä monimutkaisista peleistä.

En voisi istua pelaamassa esimerkiksi jotain Final Fantasy-tyyppistä massiivista virtuaaliroolipeliä. Vieraannuttavalta tuntuvat myös toiminnalliset pelit kuten Playstation Moven tanssipelit, tai pelit, joissa lyödään kumoon keiloja tikulla tai taistellaan miekalla.

Pelkkä A:n ja B:n sekä nuolinäppäimen hakkaaminen kaksin käsin riittää minulle! Tosin täytyy myöntää että jäin myöhemmällä iällä koukkuun Playstationin sarjakuvamaisiin tasohyppelypeleihin kuten Crash Bandicoot, Spyro the Dragon ja Gex 3D – aika yksinkertaisia nuokin tasohyppelypelit toki ovat.

Nykyään pelaan todella vähän. Vaikka olen pelannut elämäni aikana tuhansia tunteja, pelit ovat kummallista kyllä jollain tasolla aina ahdistaneet minua. En vain pidä niiden virtuaalitodellisuuksista ja oudoista tunnelmista.

Elämänlaatuni oli pahimpina peli-aikoina huonompi kuin nykyään, koska imin tuon kaiken itseeni. Ajatuskin siitä että nykyään istuisin 6-12 tuntia päivässä pelaamassa kymmeniä eri pelejä ahdistaa. Tottakai rakastan pelaamista, mutta enää vain tietyt pelit saavat minut innostumaan. Taidan olla aina rakastunut kasibittiseen Nintendoon ja Super Mario Brosiin.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi