Patriarkka,
Eduskunta 2 ja minä

"Ja niin erilainen kuin lopputulos onkin, he kirjoittavat tavallaan samasta asiasta. Suurten ikäluokkien synnistä: omaan välinpitämättömyyteensä romahtavasta yhteiskunnasta."

Juha Jokela: Patriarkka
Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2012
Rooleissa: Raimo Grönberg, Kirsti Wallasvaara, Juha Muje, Heikki Pitkänen, Minka Kuustonen, Juha Varis, Pirjo Määttä, Kristiina Halttu, Antti Luusuanniemi, Kaija Pakarinen

Susanna Kuparinen: Eduskunta
Ryhmäteatteri, ensi-ilta 26.9.2012
Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Pihla Penttinen, Robin Svarström

Oikeastaan minun rahkeeni eivät riitä kirjoittamaan näistä kahdesta esityksestä. Täysipainoista kritiikkiä siis.  Niinpä tässä vain muutamia ajatelmia aiheesta.

Tää olis niinku toi mun avausrepla.

Onneksi Juha Jokelan ja Susanna Kuparisen repertuaariin eivät tuollaiset itsensä helpolla päästävät lausahdukset kuulu. He ottavat kumpikin isot aiheet, suuret palat Suomea ja kirjoittavat kuvia kumartelematta,  Jokela Patriarkan ja Kuparinen Eduskunnan, jo toisen.

Ja niin erilainen kuin lopputulos onkin, he kirjoittavat tavallaan samasta asiasta. Suurten ikäluokkien synnistä: omaan välinpitämättömyyteensä romahtavasta yhteiskunnasta.

Eläkeputken petos

Juha Jokelan Patriarkka viiltää ja analysoi haalistuville demariarvoille perustuvan eläkeputki-Suomen ja nelikymppisten pullamössöjen välistä kuilua ja sen otetta koko yhteiskunnasta. Erään perheen historian avulla. Kuparinen läjäyttää silmille saman eläkeputki-ikäpolven luomuksen, korporatiivisen yhteiskuntakonsensuksen ja sen kukkeimman ilmenemismuodon, työeläkepuhalluksen. Ja pari muuta.

Mykkänä kunnioituksesta istuin kummankin esityksen katsomossa – ja minut tuntevat tietävät, mitä vaatii kun minä mykistyn.  Jokelan ajattelun terävyys yhdistyneenä esityksen kiihkottomuuteen kiehtoo minua. Hän pakottaa minut miettimään, miksi ollaan tässä ja miten tässä olisi voinut  käydä. Miten lähellä oltiin. Tai ollaan.

Jokelan kerronta ja hienostuneet näyttämölliset näyt häikäisevät. Uuden ajan teatteria.

Kuparisen Eduskunta 2 on sitäkin suoraviivaisempi ja röyhkeämpi. Hän aloittaa Björn Wahlroosin hyvinvointivaltiopuheilla. Björkan, jota kukaan ei tosissaan uskalla Suomessa pilkata. Ottaa sitten käsittelyynsä Telat ja Kelat ja Tevat ja kaikenmoiset johtokunnat ja salaseurat. Ja riettailee romuksi Lasse Laatusen, Lauri Ihalaisen, Christoffer Taxellin – ja siinä sivussa itsensä, tutkivan journalistin. Muiden muassa.

Kuparisen rohkeus häkellyttää minua. Tämän ajan teatteria.

Sukupolvee vai ei

Jokela ja Kuparinen ovat melko samanikäiset, nelikymppisiä. Molemmat ovat myös elokuvatermistöllä nimettynä auteureja eli ”tekijöitä”. Heillä on oma tunnistettava tyyli kirjoittaa näyttämölle ja rakentaa mise-en-scène, näyttämöllepano.

Molemmat ovat minua runsaasti nuorempia – pullamössösukupolvea kerrassaan, joittenkin papereissa – ja Kuparinen vielä Lahdesta. Lahesta! Minäkin olen. Aina on ennen voinut vinkua, että mitäs minä, kun oon vaan Lahesta. Viimeinenkin tekosyy viety.

Jotenkin jännän tyhjiä käsitteitä yhtäkkiä, ”olla Lahesta” ja ”olla pullamössösukupolvea”.

Lisää sukupolvia. Jokelan näytelmän äiti toteaa, ettei ole mikään sukupolvi. Hesarin kulttuuritoimituksen esimies, Jaakko Lyytinen lopetti kirjoittaessaan Patriarkasta ”Enkä minä.”  Enkä minä! huudahdan itsekseni…en kai?

Työn sankarit

En ihaile Patriarkkaa ja Eduskunta2:sta siksi, että voi hurjaa ja hurmaavaa miten nää meidän nerot on jälleen suoltaneet aivoistaan kultajyviä aisteilleni. Ei. Nämä näytelmät ovat vaatineet paitsi ajattelua, myös tavattoman paljon raakaa, pitkäjänteistä, epäkiitollista työtä. Ja taustalle ison ja innostuneen ryhmän, joka jaksaa painaa pitkää päivää.

Sitä minä kunnioitan. Sitä, että minulle laiskalle jotkut jaksaa kantaa ajateltavaa ja kokemuksia nenän alle ja nähdä vaivaa sen eteen, että missä muodossa. Ja että sitten vielä näyttelijät antavat kaikkensa; Jokelan näyttämö– ja näyttelemisteknisesti huippuvaikeassa kudelmassa, Kuparisen järkälemäisten plarien ja lukemattomien tyypittelyjen verkossa.

Sitä minä arvostan.

Nämähän on siis ihan ne Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Teatterin valtionpalkinnon ja ihan minkä tahansa ritarikunnan ristinsaajat tässä. Jos minulta kysytään.

Työn sankarit. Taidetyön.

Kiitos ja aamen ja Porilaisten marssi!

Paremmin kuin Kekkoshurmeinen marssi, kyseisiä näytelmiä kuitenkin kuvaavat Björkin Bachelorette (Patriarkka) ja American A Horse With No Name (Eduskunta 2).

Kuvat: Ryhmäteatteri / Mitro Härkönen, Kansallisteatteri / Stefan Bremer.

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi