Sinivalkoinen valhe

"Mitä tähtiin tulee, tästä aineistosta tiivistettynä, näillä haastateltavilla, tällaisen omertan vallitessa, Sinivalkoinen valhe on pienoinen ihme. Siitä ne kaikki viisi."

(Suomi 2012)
O: Arto Halonen
S

Ensi-ilta 5.10.2012

 ★★★★★ 

Päärooleissa: suomalaiset hiihtäjät, valmentajat, lääkärit ja hiihtojohtajat. Tärkeässä sivuroolissa urheilukansa ja sen kansalliskiihko.

”Kurikka luottaa Miedon muistiin”, lehtiotsikko, Helsingin Sanomat 25.9.2012.

Siinäkö tiivistettynä Arto Halosen elokuvan Sinivalkoinen valhe aiheuttaman reaktion tärkein tulos? Jotenkin niin – suomalaista.

Että tässä maassa on vieläkin uutinen, myöntääkö esimerkiksi Juha Mieto puhuneensa dopingista 1970-luvulla vai ei. Että yhä edelleen tämä on tärkeää. Ei se, että Mieto ja muu hiihtoväki vaikenee tai valehtelee koko aihepiiristä vuosikymmeniä. Kun kaikki ovat tienneet ja parhaista suurin osa on käyttänyt.

Tämän seikan asiallinen käsitteleminen ei ole tärkeää. Vain se on, jääkö joku kiinni.

Joku.

Yksi.

Ja se, että ”meidän mies” ei jää.

KUKAMITÄ SAUNASSA TEKIMITÄ HÄH?

Veikkaajan Vesa Rantanen totesi YLEn Pressiklubissa 28.9. aivan oikein, että ”suomalaisilla ei ole minkäänlaista halua perehtyä siihen, minkälaista on huippu-urheilun raadollinen maailma.”

”Ei suostuta hyväksymään sellaista tosiasiaa, että dopingin käyttö on ja on ollut yleistä,” toteaa Rantanen ja jatkaa ” Se kulttuuri on siellä (hiihdossa)niin syvällä, että varmasti yhtään arvokisamitalia ei ole voitettu neljäänkymmeneen vuoteen ilman sitä.”

Jouni K. Kemppaisen, Kevin Frazierin ja ohjaaja Halosen käsikirjoittama Sinivalkoinen valhe selvittää kaksi tuntia –  kak-si tun-tia – aihetta nimeltä doping ja Suomi. Ja sitten puheenaiheeksi nousee se, mitä Mietaa on puhunut viime vuosisadalla saunassa.

”On yhteiskunnallinen ongelma, miksi suomalaiset ylipäätään suhtautuvat tällaiseen väitteeseen (Mietaan dopingiin) samanlaisella radikaalilla vimmalla kuin esimerkiksi islamilaiset Muhammedin piirroskuvaan,” kärjistää Rantanen.

Juuri niin. Se on yhteiskunnallinen ongelma.

Urheilu on Suomessa yhteiskunnan kuva, suhtautuminen siihen ja sen sankareihin. Siksi elokuvan nimi on niin osuva ja sen aihe niin sattuva.

MM-KAUPUNKI ETSII MAINETTAAN

Lahti oli aikanaan puuseppien (Asko) ja pesukoneiden kaupunki (Upo). Siellä oli Mallasjuoma ja Luhta. Sodan jälkeen sinne muutti karjalaisia; Lahden Reipas syntyi Viipurin Reippaasta.

1970-luvulla Lahteen muutettiin työn perässä. Sitten Kotiteollisuusopettajopistosta syntyi Muotoiluinstituutti, teatteri sai mainetta ja Vesijärven rantaan nousi Sibelius-talo. Moottoritie rakennettiin ja rata oikaistiin: Lahti oli yhtäkkiä ihan lähellä Helsinkiä.

Välillä tulivat taantumat, jotka vaivasivat Lahtea kuten muutakin maata, ja suuri osa teollisuudesta oli pian muisto vain. Iduillaan oleva kaupungin identiteetti oli ajoittain hukassa.

Mutta olihan hiihto. Salpausselkä on samanlainen kansallinen ikoni kuin Norjan Holmenkollen ja Lahdessa on järjestetty kuudet hiihdon MM-kisat. Ne kuudennet olivat ne, joiden avulla kaupungin piti astua uudelle vuosituhannelle, pystypäin, lamasta selvinneenä.

Ne olivat ne kisat helmikuussa 2001.

NUO YRMYT MIEHET LEHDISTÖTILAISUUKSISSAAN

Halosen elokuvaa on sekä raskas että helppo katsoa. Raskas aiheen, helppo elokuvan taidokkuuden vuoksi.

Huikealla tavalla on saatu kahteen tuntiin puristettua valtaisa määrä tietoa ja todistusaineistoa, unohtamatta niitä mieleenpainuvimpiakaan kuvia: Myllylä suolla ja sauvoja suudellen maalissa; sponsoritaulujen ylle vedetyt mustat verhot lehdistötilaisuudessa.

Elokuvan selkärangan muodostavat Lahden synkät päivät. Niistä poiketaan muille vuosikymmenille ja muuhun hiihtohistoriaan. Mutta aina palataan siihen ytimeen, siihen häpeän viikkoon. Erinomainen kerronnallinen ratkaisu, jota taitava musiikin ja äänitehosteiden käyttö korostaa.

Myös ohjaajan esilläolo tuntuu perustellulta. Tämä tarina kaipaa kokijan ja Halosen surumielinen ääni palauttaa katsojan aina kunkin mutkan jälkeen siihen olennaiseen pisteeseen – siihen miltä tämä kaikki tuntuu.

MITEN NE KEHTAA?

Minä olen Lahdesta. Ja vaikka olin jo jättänyt kaupungin taakseni, minua kolauttivat suuresti ”vuoden 2001 tapahtumat” – jotka Lahdessa siis tarkoittavat muuta kuin muualla maailmassa.

Minähän olin hiihtokaupungin tyttö.

Siellä sitä oltiin, koko perheen voimalla, kisamontussa. Talvi toisensa perään. Paleltiin ja syötiin hernerokkaa. Katseltiin, kun sotapojat siirteli tulostauluille sellaisia nimiä kuin Kalevi Hämäläinen, Alevtina Koltshina, Sixten Jernberg. Hurrattiin mäkikotkille, erityisesti Viki Kankkoselle. Oltiin ylpeitä: kyllä meillä Lahessa osataan.

Kun katselin Sinivalkoista valhetta, kolautti jälleen. Eihän se ynseys yllättänyt, mutta suututti. Miten ne vieläkin kehtaa, ne äijät ja muutama nainen. Urheilijoita käsitän vähän paremmin. Pelkäävät varmaan ihan mielensä terveyden puolesta. Ettei kävisi kuin Mika Myllylälle.

Mutta se valmentaja- ja johtoporras. Jos ne ylipäätään puhuu, ne valehtelee suut silmät täyteen aina vaan. Poliisillekin. Ja miksi? No kun se on maan tapa. Urheilumaan, Suomen maan.

VIIDEN TÄHDEN VALHE

Pian Sinivalkoisen valheen jälkeen näen Ryhmäteatterissa Susanna Kuparisen näytelmän Eduskunta 2. Ja mietin, että niinpä niin.

Kuten Eduskunta, Sinivalkoinen valhe näyttää maan tavan paljaimmillaan. Siinä se on, Paavo M. Petäjän punoittavassa naamassa, Immo Kuutsan sekavissa selityksissä. Matikaisen ja Mietaan korskeissa kielloissa.

Mitä tähtiin tulee, tästä aineistosta tiivistettynä, näillä haastateltavilla, tällaisen omertan vallitessa, Sinivalkoinen valhe on pienoinen ihme. Siitä ne kaikki viisi.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , , , , ,

Kommentoi