Imaginaerum

"En tarkoita, että Imaginaerum olisi juoneltaan erityisen vaikeaselkoinen. Ennemminkin se on juoneltaan typerä."

(Suomi 2012)
O: Stobe Harju
N: Marianne Farley, Quinn Lord, Francis X. McCarthy, Ilkka Villi

K12
Ensi-ilta 23.11.2012

 ★☆☆☆☆ 

Tuomas Holopaisen unifantasia takkuaa.

Nightwishille, ennen kaikkea yhtyeen savolaisen kotikutoisella tavalla suuruudenhullulle primus motorille Tuomas Holopaiselle tekee totta kai mieli nostaa hattua. Hiukan kornin kuuloisesta oopperaheavy-yhtyeestä on kehittynyt, noh, ajoittain yhä kornin kuuloinen, mutta myös taiteellis-musiikillisesti haastava ja kiinnostava heavyestetiikkaan niin spectoriaanisia äänivalleja kuin musikaalisävyjäkin naittava orkesteri.

Nightwishin uusimman Imaginaerum-levyn teemoja jatkava ja syventävä elokuva saadaan ensi-iltaan tämän viikon perjantaina. Katsomiskelpoisen elokuvan tekemiseen Holopaisen ja ohjaaja Stobe Harjun rahkeet eivät valitettavasti ole tällä kertaa riittäneet. Imaginaerum on totinen, sekava, lattea ja ennen kaikkea totaalisen yhdentekevä fantasiatrippi. Tekijät vaikuttavat olleen ideoistaan niin innoissaan, että elokuvasta on unohtunut punainen lanka.

En tarkoita, että Imaginaerum olisi juoneltaan erityisen vaikeaselkoinen. Ennemminkin se on juoneltaan typerä ja kerronnaltaan kökkö. Sen keskiössä on sairasvuoteellaan makaava vanha mies, säveltäjä Tom Whitman. Dementoitunut vanhus matkaa mielessään elämänsä, erityisesti lapsuutensa muistoihin, kokemuksiin, haaveisiin, tunnelmiin, uniin ja painajaisiin. Säveltäjän tytär Gem puolestaan koittaa vielä kerran löytää kadottamansa yhteyden isäänsä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Tai kai asetelma on periaatteessa ihan kaunis. Noin kymmenen minuutin katsomisen jälkeen iskee kuitenkin samanlainen kyllästyminen kuin kuunnellessa vieraan ihmisen liian pitkää ja yksityiskohtaista selostusta omista unistaan. Kun Whitmanin sotkuisesta (niin, dementoituneen oloisesta) fantasiamaailmasta ei löydy yleismaailmallista tarttumapintaa, merkitystä tai myöskään puhtaan visuaalisen osaamisen riemua, huomaa katselevansa kuvitteellisen henkilön klisheisiä, laimeita kuvitelmia, jotka eivät merkitse oikein mitään eivätkä muutamaa elokuvallista väläystä (esim. karmeankaunis itsemurhajakso) näytä miltään.

Elokuvan promomateriaalissa tipautellaan isoja nimiä: David Lynch, Cirque du Soleil, Neil Gaiman. Olen iloinen Holopaisen puolesta siitä, että hän on saanut elokuvan tehdyksi ja pitkäaikaisen haaveensa toteutetuksi. Imaginaerum on silti mainittuihin nimiin verrattuna lähinnä sivu suht lahjakkaan taiteilijanalun värityskirjasta. Jos se jonkun ison nimen töitä muistuttaa, niin Terry Gilliamin epätasaisen tuotannon sekavinta laitaa.

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi