Ulkopuolen ulkopuolella

"Sanoin, että tekisin mieluummin leffan kuin videon. He kysyivät, paljonko sellaisen tekeminen sitten maksaa. Kirjoitin ihan lonkalta lautasliinaan summan 693 000 dollaria."

Elokuvaohjaaja Alan Rudolph vieraili Suomessa viime kesänä. Sylvin haastattelujuttu valmistui hyvissä ajoin ennen joulua.

Kuvat: Emma Suominen

Indie-elokuvan kuningas ennen indie-elokuvaa. Epäonnensoturi. Ihmissuhde-elokuvan huonosti tunnettu mestari. Kulttisankari, erakko ja erinomaisen miellyttävä herrasmies.

Hollywoodia kohtaan tuntemansa halveksunnan itseironiseksi vitsailuksi pukeva elokuvateollisuuden suuri yksinäinen.

 Alan Rudolph ei ole ohjannut elokuvaa kymmeneen vuoteen, The Secert Lives Of Dentistsin (2002) jälkeen. Filmihullujen muistista hän ei kuitenkaan ole kadonnut, mistä kertoo esimerkiksi viimekesäinen vierailu Sodankylän elokuvajuhlilla. Sylvin haastattelulle varattu parikymmenminuuttinen ylittyy tunnilla, koska Rudolphilla ei ole kiire minnekään. Hänen jokainen vastauksensa rönsyilee aiheesta sinne ja tuonne, kuitenkin niin, että kaikki lopulta liittyy jollain tapaa yhteen.

Vaikkei Rudolph ikinä ole noussut sen paremmin kaupalliseen suosioon kuin kaikkien aikojen auteur-ohjaajienkaan listalle, ajattomien elokuvien ohjaajalla on paikkansa cinefiilien sydämissä.

On kysyttävä, miksei Alan Rudolph enää ohjaa elokuvia. Käy ilmi, että maalaaminen on hauskempaa.

”En ole koskaan varsinaisesti lopettanut”, Rudolph täsmentää vartin mittaisen ja koko uransa kattavan vastauksen aluksi.

”Olin elokuva-alan ulkoreunalla jo silloin, kun tein elokuvia Robert Altmanin apulaisohjaajana, teimme indie-elokuvia ennen koko termin keksimistä. Ensimmäisten omien ohjausteni aikoihin hyvin pitkälti olin amerikkalainen indie-elokuvabisnes, ainakin mitä tarinalliseen kokoillan elokuvaan tulee.”

”Sain ystäväni Altmanin tuottamaan United Artistsille esikoiselokuvani Welcome To L.A. (1976). Jo se oli UA:lle liian hämärä, he sanoivat ensi vilkaisulla, että viekää tämä pois. Koitimme sitten levittää sitä itse. Saimme sen pariin teatteriin Annie Hallin ensi-iltaviikolla. Juuri levityksen pienuuden vuoksi se oli sen viikon ykkönen katsojamäärissä salia kohden laskettunaRudolph nauraa.

”Listaykkösen” maine auttoi Rudolphia neuvottelemaan Columbia-studion kanssa diilin seuraavasta elokuvastaan, Remember My Name (1978).

”Ajattelin ettei meille nyt ainakaan samalla lailla käy. Columbiassa vilkaisivat filmiäni ja totesivat että viekää pois, ei meillä ole aavistustakaan mitä tuolle pitäisi tehdä.”

Niin, tällaista taistelua Rudolphin ura on ollut tai oli.

”Koko homman salaisuus oli yleensä saada seuraava tuotanto käyntiin ennen kuin kukaan oli nähnyt edellistäni”, hän hymähtää.

Pikakelaus 2000-luvun alkuun. The Secret Lives Of Dentistsin kohtalo ja sen toteutumatta jäänyt seuraaja olivat se kuuluisa viimeinen niitti. Lopulta Rudolphillakaan ei enää riittänyt huumorintajua ja venymiskykyä.

”Secret Lives lähtikin menemään todella hyvin! Ulkomailla siitä ei kyllä oltu kiinnostuneita, mutta Amerikassa katsojia oli ihan hyvin. New Yorkin elokuvakriitikot palkitsivat sen. Oli kovasti puhetta, että nyt on jopa Oscar-potentiaalia. Olin itsekin tyytyväinen, se oli omalaatuinen mutta humaani perhe-elokuva.”

Kaikki meni siis hyvin, kunnes leffan tuotantoporras päätteli, että tästä tuotteesta on nyt lypsetty kaikki lypsettävissä oleva raha.

”He eivät halunneetkaan riskeerata sille isompaa levitystä. Vetivät johdon seinästä koko elokuvalta. Kokonaan. Se katosi.”

Tuotantoporras tarjosi Rudophille lohduksi varman rahoituksen hänen seuraavaan duuniinsa.

”Kuulin vasta myöhemmin, että he tekivät alun perinkin leffojaan varastamillaan rahoilla. Mutta tuolloin hehkutin vaimolleni Joycelle, etten ole luottanut elokuvabisneksessä 30 vuoteen kehenkään, mutta tähän heppuun jotenkin luotan. Minulla oli idea hyvästä, omalaatuisesta länkkäristä, olin iloinen sen tekemisen ajatuksesta… Sitten yhtäkkiä oli mennyt kolme vuotta, eikä mitään ollut tapahtunut. Joku otti yhteyttä jostain muusta projektista. Tajusin, etten halua tätä tällaista enää.”

Rudolph puhuu ilman kiukkua tai katkeruutta. Puheessa on vitsaileva sävy, mutta sarkastiselta tai pisteliäältä hän ei kuulosta. Hän nauraa epäonnelleen ja epäonnistumisilleen vapautuneesti.

”Minulla oli ihan hyvä ura! Sellaista se on, ainakin sain tehtyä nuo leffat mitä sain. Opin tämän jo Altmanilta; työtä se vain on. Ja minähän olin sitä paitsi paljon Altmania valikoivampi, siksi kai hän pärjäsikin, hän teki mitä vain. Minä halusin tehdä vain pitkiä elokuvia, en halunnut duunejani mihinkään puhelimen näytölle tai leivänpaahtimeen vaan valkokankaalle.”

Nyt Rudolph asuu valokuvaajavaimonsa Joycen kanssa omassa talossaan Bainbridge Islandilla, lyhyen lauttamatkan päässä Seattlesta. Hänen taulujaan on näytillä Bainbridgen kirjastossa.

”Maalaaminen on kuin elokuvan tekemistä, mutta parempaa. Ei tarvitse puhua kenellekään!”

Alan Rudolph: Public Transportation

Niinpä Rudolph elää nyt tyystin irrallaan edes elokuvateollisuuden ulkolaidasta. Hän myöntää kiinnostuneensa hiljattain pitkästä aikaa uudesta elokuvaprojektista, mutta korostaa kaiken olevan aivan auki.

Festareilla hän käy harvoin, ennen Sodankylää sentään vuonna 2009 Karlovy Varyssa.

”En tiedä, eikö se porukka ollut saanut lippuja mihinkään oikeaan elokuvaan, mutta näytöksissäni oli hirveästi väkeä”, hän on ihmettelevinään.

”Paras kokemus oli Love at Large (1990), vino Hollywood-elokuvani, josta ei pitäisi oikein edes olla missään kopiota. No heillä oli! Se oli leikattu tv-muotoon, siis reunat puuttuivat. Kopiossa oli kaikki mahdolliset naarmut. Puhe oli englanniksi kuten pitikin, joten kuvaan heijastettiin tshekinkieliset tekstit. Vanhastaan siinä oli tekstit saksaksi ja ranskaksi. Aina kun joku avasi suunsa, koko kuva peittyi tekstistä! Ja porukka rakasti sitä!” Rudolph nauraa silmät loistaen.

Ohjaaja manailee elokuviensa pienten tuotantofirmojen lyhytikäisyyttä. Läheskään kaikista töistä ei tahdo löytyä kopioita edes festivaalikäyttöön. Koska niitä ei ole. Harmittelun katkaisee hauska muisto Cannesin elokuvafestareilta vuodelta 1983.

”Istuskelin baarissa odottamassa jotakuta, ja törmäsin Monte Hellmaniin (s. 1932, kulttiohjaaja ja legenda, mm. Two-Lane Blacktop, 1971). Puhuimme juuri tästä huolestani, että säilyvätkö elokuvani jälkipolville, se siis huoletti minua jo silloin. Hän kääntyi dramaattisesti minuun päin ja huusi:  Videolevyt! Vaadi elokuvasi videolevylle, ne ovat ikuisia.”

Nämä dvd:n edeltäjät, lp-levyn kokoiset videolevyt eivät koskaan kunnolla yleistyneet. Levyillä ei tee nykyisin mitään, koska kenelläkään ei ole niiden vaatimia soittimia.

”Otin Monten neuvosta vaarin”, Rudoolph nauraa.

”Vaadin vuosien ajan leffasopimuksiini, että videolevyjulkaisu on oltava. Muistan studiopomojen ihmetyksen – eihän kellään niitä soittimia silloinkaan ollut! Muutaman leffani, muun muassa Ota minut (Choose Me, 1984) pelastin joskus jostain näiden levyjen poistomyynnistä. Alle dollarilla. Mitähän niillä nyt sitten tekisi, hehee. Ne ovat ikuisia…

Ota minut, niin. Moni pitää fantastisen hienoa ihmissuhdekipuilua Alan Rudolphin parhaana elokuvana. Rudolph muistelee tekoprosessia pelkällä hyvällä.

”Kuvasimme sen Los Angelesissa, kolmessa viikossa, reilusti alle miljoonalla dollarilla. Tapasin leffan tuottajat ravintolassa, tai musiikkivideon he siis olisivat halunneet. He manageroivat soul-laulaja Teddy Pendergrassia (1950-2010), joka oli ollut kauheassa auto-onnettomuudessa ja halvaantunut. Hänellä oli nyt mahtava paluubiisi You´re My Choice Tonight. Sanoin, että tekisin mieluummin leffan kuin videon. He kysyivät, paljonko sellaisen tekeminen sitten maksaa. Kirjoitin ihan lonkalta lautasliinaan summan 693 000 dollaria. He olivat että ok, mutta käytät sitten Teddyn musaa. Lähdin siitä sitten kirjoittamaan, ei minulla ollut mitään ideaa saati käsistä valmiina. Kirjoitin käsikirjoituksen viikossa.”

Alan Rudolpin elokuvia on saatavissa katsottavaksi enemmän kuin ohjaaja luultavasti uskoisikaan. Ota minut ja Hehkutuksia (Afterglow, 1997) ovat katsottavissa Viaplaysta, The Secret Lives of Dentists taas Voddlerista.

Todellinen Rudolph-potti löytyy kuitenkin Mubista, jossa on saatavilla ohjaajan koko keskeinen tuotanto.

Lisäksi maksukanava C Moren ohjelmistossa on tällä hetkellä Rudolphin Hollywood-ohjaus, taiteelliselta kannalta ei-niin-olennainen Tappavat ajatukset (Mortal Thoughts, 1991). Seuraavat esitykset 26.11. klo 03.15 (C More Hits), 26.11. klo 21.00 (C More Action) ja 29.11. klo 13.15 (C More Hits).

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi