Hobitti – odottamaton matka

"Elokuvassa on kyse kodittomuudesta ja kunnian palauttamisesta kokonaiselle kansakunnalle."

(The Hobbit: An Unexpected Journey, USA/Uusi-Seelanti 2012)
O: Peter Jackson
N: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Andy Serkis
K12
Ensi-ilta 12.12.2012

 ★★★½☆ 

Odottamaton matka on Hobitti-trilogian avausosana lähes pelkkää odottelua.

Ensimmäistä Hobitti-trilogian elokuvaa on mahdotonta katsoa ilman massiivista ennakko-odotusten lastia, jos Tolkienin kirjallinen tuotanto ja Peter Jacksonin aiemmat elokuvat ovat tuttuja. Minulle ovat, melko hyvinkin. Elokuvan katselun jälkeen ryntäsin tarkistamaan omasta kotikirjahyllystäni, mitä hahmoja siinä kirjassa oikein olikaan ja mitä elokuvaan on tuotannollisista syistä lisätty.

Hobitti-kirjaa en ole lukenut toviin, enkä ole tuntenut siihen suurta tarvettakaan, koska aikuiselle tarina nyt vain on paikoittain liian kepeä. Hobitti – odottamaton matkan alkuosa aiheuttaakin tällä taustalla inhoreaktion: Kontun tapahtumien sävy on lähes musikaalimainen ja epätodellinen, huonolla tavalla. Martin Freemanin tulkitsema nuori Bilbo on liki karikatyyri, kuten myös Ian McKellenin Gandalf. Bilbon hobittikoloon pöllähtäviä kääpiöitä on yksinkertaisesti liikaa ja ne syövät, sikailevat – ja laulavat! Tekee mieli kävellä teatterista ulos.

Onneksi silloin koloon astelee sisään Thorin, jonka maaton kääpiökuningas toimittaa Hobitti-elokuvissa samaa virkaa kuin Viggo Mortensenin Aragorn Taru sormusten herrasta -trilogiassa. Vaikka kääpiöt ovat luonnostaan lyhyempi, tanakampi ja vähemmän salskea humanoidirotu Keskimaassa, näyttää Thorin Richard Armitagen tulkitsemana syötävän komealta, jos parrakkaat, fantasiakirjojen soturimiehet miellyttävät silmää. Armitagen roolitulkinnan syvyyskään ei haittaa lainkaan, ja sitä tarvitaankin, onhan koko elokuvassa kyse kodittomuudesta ja kunnian palauttamisesta kokonaiselle kansakunnalle.

Toki kolmituntinen leffa tarjoaa muutakin toimintaa, kuten juoksentelua, miekalla huitomista, täpäriä tilanteita ja velho ex machina -pelastuksia. Voisi tietysti jossitella, olisiko Hobitti ollut nyt vain käsikirjoitukseen sekaantuneen Guillermo Del Toron ohjaamana napakampi, sävykkäämpi ja synkempi, mutta ihan hyvin Jackson hommasta suoriutuu, eikä pelättyä leipiintymistä aiheeseen ole juurikaan näkyvissä.

Parhaimpaan antiin kuuluvat taistelukohtaukset, joita katsoessa haistaa hien, veren ja hiisien löyhkän. Kamera kieppuu upeasti paitsi taistelukenttien, myös luolien yllä, alla ja sivuilla. Kohtuullisen vaivattomasti mukaan on tuotu piipahtamaan myös tuttuja hahmoja edellisistä elokuvista, kuten Cate Blanchettin Galadriel ja Christoper Leen Saruman. Heillä kyllästetty kohtaus Rivendellissä on suora viittaus siihen, mitä lopulta näemme tapahtuvan Taru sormusten herrassa.

Syy, miksi Odottamaton matka ei yksittäisenä elokuvana nouse erityisen merkittäväksi, on sen jatkuva johdannonmainen tunnelma. Se sisältää toki yhden Keskimaa-mytologian kannalta olennaisen käänteen – miten mahtisormus päätyy Klonkulta Bilbolle – mutta tämä ei oikein pitkää filmiä yksinään pysty arkisuudessaan kannattelemaan. Alkuosan kepeyttä ja satumaista tunnelmaa on vaikea karistaa pois, ja äärimmäinen vakavoituminen suurten asioiden äärelle vaatii ponnisteluja. Myös esimerkiksi velho Radagast Ruskean esittäminen höppänänä hippinä rikkoo ikävästi hyvin käyntiin päässyttä matkaa, mikä on sääli, sillä Radagastin kautta voisi yrittää saada läpi syvempääkin ekologista sanomaa. Ehkä joillekin huumorin kautta esittäminen toimiikin.

Hobitti – odottamaton matka tuodaan teattereihin uudella HFR 3D -tekniikalla, joka yhden katsomiskerran perusteella on pelkkää hyvää. Paitsi että päässä pidettävät lasit ovat kevyemmät ja sirommat, myös kuva on ylivertainen verrattuna tutumpaan 3D-tekniikkaan. Maisemat ovat kirkkaita ja valoisia, sävyt kohdallaan, ja kohtaukset niin teräviä, että katselussa on samassa tilassa olon tuntua. Se ei ole mikään pieni saavutus se.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi