Perheestä ja alastomana juoksemisesta

"Teoksen lopussa moni seikka aukeaa, mutta juonenkuljetuksen olisi suonut alkavan jo sata sivua aiemmin."

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Sammakko, 2012
231 sivua

 ★★½☆☆ 

Sukupolvet kohtaavat toisensa ja menneisyytensä meren äärellä Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa.

Jarmo Ihalaisen romaanista käy sangen selväksi kirjoittajan rakkaus merta kohtaan. Läpi kirjan kantaa monivivahteinen meren kuvaus, eri vuodenaikoina, eri valossa, eri säällä, eri-ikäisten ihmisten näkökulmasta. Merta on suomalaisessa kirjallisuudessa kuvattu luonnonilmiöistä kenties eniten. On haastava valinta ottaa se ja sen rannalla sijaitsevien idyllisten kesähuviloiden tapahtumat romaanin keskusteemoiksi.

Ihalainen onnistuu tehtävässä kuitenkin hienosti. Hän raottaa monivivahteisesti ihmisen ja meren suhdetta. Maisemakuvauksessa on paljon omintakeisia sävyjä.

Meren äärellä ei istuta ainoastaan kevein mielin. Hetkittäin idyllinen maisema toimii heijastuspintana myös ihmiselämän rajallisuudelle ja panee pohtimaan, kuinka säilyttää hetken arvokkuus: Meri kimmelsi periaatteessa kauniisti. Gudrunista se ei tuntunut enää miltään. Arkinen maisema. Mutta kun he olisivat syksyllä asuneet muutaman viikon kaupungissa, sitä muistelisi taas tätä näkymää.

Helsingin Sanomien vuoden 2012 esikoiskirjapalkintoehdokkaanakin olleen romaanin päähenkilöistä kiinnostavimpia ovat pienen huvilan eksentriset naiset, iäkäs taiteilijapariskunta. Lämpimän Gudrunin ja jäyhän Fredrikssonin nuoruudesta olisi mielellään kuullut enemmänkin.

Parasta antia ovat naisten ja teoksen toisten päähenkilöiden – kahden nuoren siskoksen – yhdessä vietetyt hetket. Niissä palataan kauniisti ajassa taaksepäin. Muistellaan kesäkuumia päiviä huviloilla, jolloin herkuteltiin, uitiin, saunottiin ja huolet olivat satojen kilometrien päässä. Ihalainen osoittaa jälleen kykynsä tunnelmointiin, niin somasti hän kuvaa kesäpaikkojen tapahtumia muun muassa lapsen silmin. Aikaa, jolloin saunan jälkeinen kylmä mehu ja lintujen äänten kuuntelu riittivät todistamaan, että maailma on ihana ja hyvä paikka olla.

Teoksen juoni jää hieman pikkutarkan tunnelmakuvauksen jalkoihin. Lisäksi päähenkilöiden mielenliikkeistä nostetaan ehkä liiankin toistuvasti esiin se, kuinka kaivataan mennyttä ja kuinka kuitenkaan kovin moni asia ei ole muuttunut. Runsaan nostalgian ja maisemakuvien rinnalle olisikin lukijana kaivannut enemmän käänteitä ja erityisesti iäkkäämpien päähenkilöiden menneen elämän kuvausta. Nyt sekin rajoittuu lähinnä siihen, mitä heille on huvilalla tapahtunut – mennyttä kaupunkielämää ei juuri valoteta.

Teoksen lopussa moni seikka aukeaa, mutta juonenkuljetuksen olisi suonut alkavan jo sata sivua aiemmin. Allegoriseksi nouseva merimaisema, eihän sekään ole koskaan liikkumatta. Tyvenen jälkeen koittaa usein ennakoimaton myrsky.

 

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi