Automies

"Automiehen parhaita paloja ovat sivuhenkilöt, jotka avaavat näkymiä värikkäisiin elämäntilanteisiin."

Raimo Pesonen: Automies
Siltala 2012
148 s.

 ★★☆☆☆ 

Oman elämänsä sivullinen.

 Raimo Pesosen Automies jättää jälkeensä melkoisen syherön mietteitä. Syheröltä kirjan jälkilöylyt tuntuvat, kun ei oikein ymmärrä mistä kirja loppujen lopuksi kertoo, kuka tai ketkä siinä ovat auton lisäksi pääroolissa, ja kuinka oletettu päähenkilö eli automies voikaan olla sellainen kuin on.

Automies on merkillisen persoonaton mies, jolle auto on kaiken alku ja loppu. Hänen tarinaansa nivoutuu tukku ihmiskohtaloita eri puolilla Suomea. Automiehen mielenmaisema syntyy reissukuvauksen myötä. Reissujen myötä syntyvät myös sivuhenkilöt, mikä tuo moniäänisen kerronnan voimakkaasti läsnäolevaksi. Etenkin kun automies itse jää persoonattomaksi, ikään kuin oman elämänsä sivustakatsojaksi. Sivulliseksi.

Vahvana esiin tulevan moniäänisyyden sekä sivullisuuden teeman kautta kokonaisuudessa on läsnä kahtiajako, tunne siitä että yksien kansien välissä on kaksi eri tarinaa: automiehen tarina ja sivuhenkilöiden tarinat. Automies on kaikkia tarinoita yhdistävä lenkki.

Sivullisena automies tekee lähinnä huomioita siitä mitä kaikkea hänen elämässään tapahtuu, sen sijaan että aktiivisesti ottaisi tapahtumiin osaa. Mies vain kulkee autonsa kanssa paikasta toiseen. Ainoa millä tuntuu olevan merkitystä, on auto ja se, että sillä saa ajaa. ”Ilman autoa mies ei ole mies” on ajatus, joka tarinassa pilkahtelee rivien väleistä, sanoopa automies sen lopulta ääneenkin.

Omaa tarinaansa kertoo sekin, että autolla on nimi, miehellä ei. Automiehellä ei myöskään ole omia mielipiteitä, hän lähinnä toistaa muiden mielipiteitä. Ei hänellä tunnu olevan mielihalujakaan. Ihmissuhteet ovat pinnallisia – jos johonkin pitäisi panostaa, automies kiitää autonsa kanssa jo kaukana poissa.

Siinä missä automiehen valju persoona välillä masentaa, teoksessa siellä täällä mustana kukkiva huumori ilahduttaa. Automiehen persoonattoman olemuksen rinnalla henkilöhahmo, joka täräyttää uuden autonsa konepistoolilla reikäjuustoksi naurattaa, vaikka teko kamalalta tuntuukin, etenkin reaalimaailmassa yhäti lisääntyviä ampumistapahtumia ajatellen. Suomalainen mies siinä ilmentää tunteitaan kun ei ilmeisesti muuten osaa. Eleessä on yhtä aikaa jotakin niin pohjattoman typerää ja kuitenkin jotakin niin perisuomalaista: kun hermo vihdoin ja viimein palaa, se palaa viimeisen päälle, ja sitten heilutaan aseen kanssa. Kirjoissakin.

Automiehen parhaita paloja ovat sivuhenkilöt, jotka avaavat näkymiä värikkäisiin elämäntilanteisiin. Itärajalla vieraillessaan automies todistaa vaimonsa jättämän miehen kriisiä, joka myös ratkaistaan perinteiseltä tuntuvaan tyyliin, eli saunamökissä viinaa juoden. Kriisissä on myös Hullu-Hanna lampaidensa kanssa, samoin kuin muutama muukin vahvan persoonallinen hahmo. Vähin erin sivuhenkilöt tulevat vahvasti läsnä oleviksi muodostaen tarinan lihat ja luut. Automies jää lähinnä varjoksi, joka taustalla vilahtaa.

Raimo Pesonen on kirjoittanut tarinan, jossa perinteinen draaman kaari hämärtyy. Lukija, joka haluaa lukea selkeästi hahmottuvaa ja loogisista tapahtumaketjuista koostuvaa tarinaa saattaa kokea Automiehen vaikeasti lähestyttävänä. Jos taas kiinnostaa henkilöhahmojen mielenmaisemien kuvaus ja näiden mielenmaisemien varaan rakentuva tarinankerronta, Automies saattaa hyvinkin yllättää positiivisesti.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi