Django Unchained

"Django Unchained on kaunis rakkauselokuva, vahva legenda ja raju kuvaus Syvän etelän idyllistä, jonka mahdollistaa rasistinen orjatalous"

(USA 2012)
O: Quentin Tarantino
N: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo di Caprio, Samuel L. Jackson
165 min
K16
Ensi-ilta 18.1.2013

 ★★★★☆ 

Spike Lee suuttui, mutta ei se mitään.

Quentin Tarantinon mollaaminen on nykyään sivistyneistön muotia eikä ihan syyttä: Kill Bill 1-2 sekä Death Proof olivat itsetyytyväistä ja sisäänpäin kääntynyttä pseudoviihdettä eikä katseen kääntyminen historiaan Kunniattomissa paskiaisissa paljon tilannetta muuttanut.

Django Unchained sijoittuu kauemmaksi historiaan – Yhdysvaltain orjakaupan keskelle – ja on huomattava parannus edeltäjiinsä nähden. Jo alkutekstijakso on komea: ollaan tiettömässä erämaassa, kankaalle läjähtävät verenpunaiset alkutekstit ja upea biisi alkuperäisestä vuoden 1966 Django-elokuvasta alkaa soida. Mitä tahansa Tarantinosta onkin mieltä elokuvantekijänä, niin hänen itsevarmuuttaan ja korskeuttaan ei voi kieltää.

Korskeudesta käydään uudessa elokuvassa myös pitkä dialogi. Christoph Waltzin esittämä palkkionmetsästäjä ja tämän toveri, vapaaksi ostettu entinen orja Django (Jamie Foxx), teeskentelevät olevansa ostamassa orjaa mandingo-otteluja varten. Waltzin mainiosti hahmottama palkkionmetsästäjä, saksalaista syntyperää oleva King Schultz sanoo haluavansa orjaltaan korskeutta, englanniksi sivistyssanaa käyttäen ”panache”.

Juuri ”panachesta” Django Unchained -elokuvassakin on kyse: kaikki on tarkoin harkittua, jatkuvasti ylilyönnin rajoilla, komeaa, häikäisevää, mautontakin. Ampumiset ja verenroiskunta on vedetty yli niin rajusti, että syytökset väkivaltaisuudesta kilpistyvät verimassaan. ”Panache” tarkoittaa suomeksi myös vauhdikkuutta ja lennokkuutta – niitäkin Django Unchained tarjoaa runsain mitoin.

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Django Unchained on Tarantinon aikuisin elokuva sitten Jackie Brownin, vaikka se pelaakin ohjaajansa tutuilla aineksilla. Musiikki on suurelta osin vanhemmista spagettilänkkäreistä, visuaalinen ilme viittaa vanhempaan orjuuselokuvaperinteeseen monissa kohtauksissa. Mielessä käy vertailu vaikkapa Gualtiero Jacopettin epäilyttävään, mutta brechtiläisiä etäännyttämiskeinoja käyttävään orjuusaiheiseen mukadokumenttiin Addio zio Tom (1971), josta Tarantino tuntuu ottaneen monia kohtauksia – esimerkiksi Djangon jaloista roikutuksen alasti.

Django Unchained onkin edeltäjiensä tapaan kollaasi kaikista niistä vaikutteista, joita Tarantino on itseensä imenyt. Tämä ei kuitenkaan ole pelkkää vaikutteiden tiputtelua, vaan niiden synteesiä, joka on samalla omanlaistaan elokuvaa.

Samalla Django Unchained on kuitenkin kaunis rakkauselokuva, vahva legenda ja raju kuvaus Syvän etelän idyllistä, jonka mahdollistaa rasistinen orjatalous.

Elokuvan kuva mustista orjista on herättänyt vastustusta muun muassa Spike Leessä (joka tosin ei ollut sanojensa mukaan nähnyt elokuvaa eikä aikonut sitä mennä katsomaan). Tämä ei ole ihme, sillä Tarantino ei kaihda rasismia ja rasistista väkivaltaa, vaan päinvastoin näyttää sitä runsain mitoin: mustia orjia ruoskitaan, polttomerkitään, annetaan koirien raadeltavaksi. Tarantino näyttää, miten rasistinen suhtautuminen orjiin mahdollistaa mustien käsittelyn kuin esineiden, joilla on hyvin vähän muuta merkitystä kuin taloudellista.

Ja kaikki voidaan aina korvata, joko rahalla tai toisella orjalla.

Tarantino näyttää myös, miten keskitysleirejä vastaavat olosuhteet todella luovat stereotypioiden mukaisia ihmisiä, jotka mielistelevät omistajiaan minkä ehtivät. Samuel L. Jacksonin vastenmielisen lipevä setä Tom -tyyppinen hahmo on juuri tällainen keskitysleirin capo, joka on valmis hylkäämään kaikki toverinsa vain saadakseen olla omistajansa vierellä.

Sekin on yksi taso Django Unchainedin liikuttavassa ja innostavassa kudelmassa: viimeisillä hetkillä kyse on aina rakkaudesta.

LUE LISÄÄ

, , , , , ,

Kommentoi