Kadonneen K-pisteen metsästys

"Kuka tietää, ehkäpä ensi vuonna juhlin mäkihypyn ja minun suhteemme pronssihääpäivää Obersdorfin mäkikilpailua televisiosta katsoen."

Suhteeni mäkihyppyyn on kuin keskiverto avioliitto. Se pitää sisällään yltiöpäisen rakastumisen, suhteen muuttumisen rakkaudesta ystävyyden kautta välinpitämättömäksi yhteiseloksi, ja lopulta jälleen tilanteen hyväksymisen hiljaisen myötätunnon avulla.

Alkuaikoina, ollessani noin 12-vuotias, suhtauduin suomalaisten mäkimiesten edesottamuksiin suurella tunteella, ja tunsin mahanpohjassani ihanan jännittävää kutkutusta joka kerta, kun joku sen aikaisista mäkikotkistamme asettautui lankulle odottamaan hyppyvuoroaan. Jyrsin kynsiäni hermostuksissani, kun odotin hyppääjän kanssa sopivia tuuliolosuhteita ja  päävalmentajan antamaa hyppylupaa.

Ja kun virtaviivaiseen, räikeän pinkkiin tai imelän oranssiin hyppyasuun pukeutunut hyppääjänkloppi vihdoin lähti laskemaan kohti hyppyriä harvat viiksenhaituvat ylähuulen yllä hulmuten, en usein jännitykseltäni pystynyt katsomaan itse suoritusta, vaan ryntäsin juuri ennen ponnistusta vessaan odottamaan, että hyppääjä oli päässyt turvallisesti maankamaralle, mielellään mäen K-pisteen paremmalle puolelle.

Ja useinhan nämä suomalaiset mäkimiehet sinne liitelivätkin. Oi niitä aikoja, kun A-P Nikkola, Risto Laakkonen, Jani Soininen ja muut lajinsa ehdottomaan aateliin kuuluvat suomalaiset keräsivät mitalisijoja niin mäkiviikolla, MM-kisoissa kuin Olympialaisissakin. Niitä onnen päiviä, kun koko Suomen mäkikotkajoukkue patsasteli joukkuemäen kisoissa ylimmällä palkintopallilla ja Suomen liput liehuivat sinivalkoisena merenä Lahden mäkimontun pohjalla.

Mutta niin kiihkeästi kuin suhteeni mäkihyppyyn oli alkanutkin, huomasin yllättäen, että se intohimo, joka minun ja mäkihypyn välillä oli joskus ollut, oli auttamattomasti kuihtunut ja että mäkimiesten edesottamukset eivät kiinnostaneet minua enää lainkaan. Tunteeni lajia kohtaan olivat laimentuneet täysin ja yht’ äkkiä minusta tuntui suorastaan pöyristyttävältä, etten ollut aikaisemmin jännitykseltäni pystynyt katsomaan suomalaisten hyppyjä.

Näin jälkeenpäin ajatellen suhteemme oli ehkä ajautunut kriisiin oman välinpitämättömyyteni takia, sillä toki tuohon aikaan mäkimiehet vielä takoivat hurjan mittaisia hyppyjä ja napsivat mitaleja tasaiseen tahtiin. Itävaltalaiset, japanilaiset sekä norjalaiset kilpakumppanit pystyivät vain haaveilemaan suomalaisten hyppääjien huikeasta menestyksestä.

Tässä samassa piittaamattomuuden tilassa suhteeni lajia kohtaan on kitunut yli 15 vuotta. Kunnes yllättäen, muutama viikko takaperin, havahduin televisiota katsellessani mainokseen, jossa suomalaisten tunteisiin vedoten pyydetään kansalaisia hellittämään lompakonnyörejään, ja pelastamaan suomalainen mäkihyppy ahdinkotilasta.

Hämmennyin tästä Kansallistalkoiksi nimetystä kampanjasta niin paljon, että luulin sen ensin olevan jonkinlainen pila.

Pian kuitenkin tajusin, että näin ei ollut. Mainos pyörii suurella volyymillä televisiossa ja metroasemilla on julisteita, joita koristavat mäkimiesten anovat katseet.  Urheiluruudussa mäkihypyn päävalmentaja ja Keski-Euroopan mäkiviikon ainoa suomalainen osallistuja (molemmat sonnustautuneina erittäin sponsorikirjaviin pipoihin ja takkeihin) valittelevat resurssipulaa, huonoja tuloksia ja kavereiden puutetta mäkiviikolla. Kansallistalkoot ei siis tosiaankaan ole mikään vitsi.

Eikä aikaakaan, kun huomaan seuraavani televisiosta Bischofshofenin osakilpailua, kuunnellen kiinnostuneena Toni Niemisen kommentteja ja pitäväni peukkuja sille ainokaiselle suomalaiselle hyppääjälle, jolle 28. sijakin on suuri onnistuminen. Pystyn helposti katsomaan koko kisan juoksematta kesken kaiken vessaan jännittämään, mutta huomaan, että jotain vanhasta, niin ihanan palavasta tunteesta on kuitenkin palannut takaisin.

En varmastikaan tule osallistumaan Kansallistalkoisiin rahallisesti, mutta jos kampanjan tarkoitus on rahalahjoitusten keräämisen lisäksi herätellä ihmisten tunteita lajia kohtaan, voin sanoa sen omalla kohdallani toimineen mainiosti.

Jo aikaa sitten lajia kohtaan kuolleet tunteeni ovat heränneet uudelleen henkiin, ja huomaan toivovani vilpittömästi, että tämä mäkiviikon ainokainen suomalaisosallistuja löytäisi sen kadonneen k-pisteen, jota Kansallistalkoiden avulla niin kovasti yritetään taas löytää. Ja kuka tietää, ehkäpä ensi vuonna juhlin mäkihypyn ja minun suhteemme pronssihääpäivää Obersdorfin mäkikilpailua televisiosta katsoen.

Kuva: wikimedia

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi