Olen etsinyt sinua

"Vierauden tunne ja kulttuurierot ovat romaanin läpileikkaavia teemoja, ja niiden kuvaamisessa Razai onnistuukin erinomaisesti."

Sara Razai: Olen etsinyt sinua
Teos & Schildts & Söderström 2012
Suom. Jaana Nikula
169 s.

 ★★★☆☆ 

Kulttuurierot lyövät kapuloita rakkauden rattaisiin

Sara Razain esikoisromaanin lukee vaivatta parilla istumalla. Teksti on helppolukuista ja kevyttä, vaikka kirjan teemat vellovatkin melko synkissä vesissä. Razain teoksen minä on Annika Andersson, 26-vuotias suomenruotsalainen kirjanpitäjä Turusta. Hänen elämänsä on tarkkaan harkittua ja jämptiä, kaikki on valmiiksi mietittyä ja siistissä järjestyksessä: opinnot, ura, asunto, vaatteet.

Jostain syystä Annika kuitenkin löytää itsensä yhä useammin baarista, jonka vakiokävijöihin kuuluu runsaasti maahanmuuttajia ja pakolaisia. Annikan pitäisi olla kotona harjaamassa hampaitaan ja painumassa pehkuihin, mutta sen sijaan hän istuu arki-iltojakin Bailandossa, juo ja juhlii. Ja tutustuu Samimiin – 19-vuotiaaseen pakolaiseen, joka on kotoisin Tabestanista eli pienestä kuvitteellisesta valtiosta Afganistanin ja Pakistanin välissä.

Annikan ja Samimin välille kehittyy jotain, mitä joku voisi kutsua sekoiluksi, joku säälittäväksi takertumiseksi, joku hetkelliseksi hauskanpidoksi, joku kai rakkaudeksikin. Kumpikin heistä tarvitsee kipeästi jotain: seuraa, jännitystä, turvaa, kosketusta, toivoa, ja näitä asioita he etsivät toisistaan kiivaasti. Säntillinen nainen, jolla on aina ollut tarkat koordinaatit elämälleen, tarrautuukin nyt kaikilla voimillaan seitsemän vuotta nuorempaan pakolaispoikaan, joka ajelehtii päivästä toiseen täysin tuuliajolla, tulevaisuus sumun peitossa.

Samim lupailee Annikalle hellyttäviä asioita, joihin kumpikaan ei usko: yhteistä asuntoa ja kallista taulua sen seinälle. Samimin ja Annikan suhde on monella tavalla epäuskottava, mutta entä sitten? Oleellisinta lienee vierauden viehätys, halu koskea ihmistä, joka on niin täysin toinen ja erilainen kuin itse.

Juuri vierauden tunne ja kulttuurierot ovat romaanin läpileikkaavia teemoja, ja niiden kuvaamisessa Razai onnistuukin erinomaisesti. Hän kuvaa tarkkanäköisesti sitä, miten vaikeaa on kysyä ”oikeita” kysymyksiä ihmiseltä, jolla on eri uskonto, eri kieli, eri iho. Ihmiseltä, joka on ollut keskellä sotaa, nähnyt läheistensä kuolevan ja joutunut itse pakenemaan. Ihmiseltä, joka ei ole saanut käydä kouluja eikä ole ikinä kyennyt kunnolla suunnittelemaan tulevaisuuttaan.

Puhuminen on vaikeaa, ymmärtäminen vielä vaikeampaa: ”Mutta Samimissa oli jotain, en tiedä mitä. Hänen suora selkänsä, hänen kiristyneet leukaperänsä, hänen leveät hartiansa. En kyseenalaistanut häntä. En sanonut että mitä helvettiä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Sellaiset kysymykset – ne tärkeät – eivät koskaan päässeet huuliltani. Kuten esimerkiksi se oliko hänellä oleskelulupa vai pitäisikö hänen mennä naimisiin saadakseen jäädä. Sellaiset. Hillitsin itseni aina enkä kysellyt. Ehkä siksi että juuri hän oli pakolainen. Enkä minä.”

Olen etsinyt sinua marssittaa lukijan eteen joukon karuja kohtauksia pakolaisten elämästä Suomessa. Samim ja valtaosa hänen maanmiehistään ovat asunnottomia. Jos jollain sattuu olemaan kämppä, se on vuokrattu pimeästi ja se on aina tupaten täynnä väkeä. Yksi nukkuu sohvalla, toinen keittiön lattialla. Turussa heidänlaisensa pakataan Varissuolle. Samim paiskii pitkää päivää pizzeriassa – pimeästi tietysti. Palkka tulee, jos tulee. Rasismia on kaikkialla: yhteiskunnan rakenteissa, kadulla, baarien ovilla.

Razain esikoinen puhuu tärkeistä asioista ja tekee sen kiinnostavasta näkökulmasta. Lopputulos jää kuitenkin hieman ulkokohtaiseksi, koska henkilöistä on vaikea saada otetta. Kirjan kieli on suorasukaista ja ilmaisu tiivistä. Mielleyhtymiä tulee muun muassa Elina Loisan Julkeisiin ja Iida Rauman Katoamisten kirjaan.

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi