Uusi alku

Valokuvaaja Aino Kannisto puhuu Sylvin erikoishaastattelussa masennuksestaan, taiteellisesta kriisistään ja tulevaisuudestaan.

Valokuvaaja Aino Kannisto alkaa taas saada kiinni taiteen tekemisestä.

Kuvat: Riitta Supperi
Teosten kuvat julkaistaan Aino Kanniston luvalla.

Valokuvaaja Aino Kannisto on tehnyt kuvia nuoresta saakka. Hän tallensi maailmaa jo kolmetoistavuotiaana isältä perityn kameran avulla. Ujo tyttö osasi olla rauhassa läsnä sosiaalisissa tilanteissa, piilossa kameran takana. Lukioiässä kamera kääntyi ulkomaailman sijaan kohti kuvaajaa. Vaikeasta syömishäiriöstä kärsinyt Kannisto alkoi kuvata itseään.

”Valokuvaaminen liittyy minulla vahvasti tarpeeseen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Suuressa perheessä kasvaneena koin jääväni muiden jalkoihin. Kuvia tekemällä löysin keinon ottaa tilaa itselleni ja tehdä näkyväksi sitä, miltä minusta tuntuu.”

Taideteollinen korkeakoulu tuntui luontevalta paikalta Kannistolle.

”Sehän on taidekoulu, ja sellaisena sen myös otin. Opettajamme Timo Kelaranta sanoikin, että taiteilijuus on identiteetti ja toimeentulo hankitaan jostain muualta. Kouluun päästessäni ajattelin, että nyt minulla on viisi vuotta aikaa tehdä pelkästään sitä, mitä itse haluan ja sen jälkeen päädyn johonkin tehtaaseen palkkatöihin.”

Yllättäen niin ei käynytkään. Ensin kouluaikana löytynyt brittiläinen taidevälittäjä myi Kanniston töitä Euroopassa ja myöhemmin hän siirtyi saksalaisen Galleria M Bochumin suojiin. Työskentelyä turvasi myös useampivuotinen työskentelyapuraha.

”Oli ylellinen yllätys huomata, että taidetta tekemällä pystyi ajoittain jopa elämään.”

Aino Kannisto: Woman under Sheet, 1998

Kannisto puhuu avoimesti taipumuksesta masennukseen ja sen vaikutuksesta työskentelyynsä.

”Haastavinta masennuksessa on sen lammaannuttava vaikutus. Jos olen todella pahasti masentunut, en pysty työskentelemään ollenkaan. Voi mennä viikkoja tai kuukausia, etten kykene tekemään mitään tuottavaa. Työskentelyni suurin ongelma on vaikeus luoda elämääni rutiineja, jotka kantaisivat pahimpien masennuskausien yli. Ihannemaailmassa, ehkä tulevaisuudessa, olen sellaiset onnistunut luomaan.”

Vaikka taipumus masennukseen hankaloittaa työskentelyä, on se ulkopuolisen silmin myös eteenpäin ajava voima tekemisessä.

”Taiteeseen on mahdollista sijoittaa vaikeita tunteita, muille tunteille löydän helposti muitakin purkautumiskanavia tässä elämässä. Koen myös hyvin lohdullisena sen, että voin ilmaista omia tunteitani ja samalla kokea visuaalista mielihyvää. Pohjimmainen pelkoni on ollut, että vieraannun täysin omista tunteistani, ja vain suoritan elämääni ulkopuolisena. Taiteen tekeminen pakottaa minut olemaan kosketuksissa itseeni. Tärkein työkaluni on oma persoonani ja se näyttää olevan myös suurin esteeni.”

Kanniston elämää on hallinnut viime vuosiin saakka taiteilijan vapaus.

”Olen ollut liiankin huolellinen siinä, etten hankiudu sellaiseen elämäntilanteeseen, joka estäisi taiteen tekemisen esimerkiksi taloudellisesti. Olen pelännyt ajatusta lasten tai asuntolainan hankkimisesta. Ajattelin, että taiteilijana minulla ei ole varaa sellaiseen elämään. En ole koskaan olettanut, että voisin saada kaiken.”

Nyt elämäntilanne on muuttunut. Kannisto elää uusperheessä avomiehen ja tämän kolmen lapsen kanssa. Kanniston taiteellinen työskentely on ollut viime vuosina hidasta, eikä uutta tuotantoa ole juurikaan syntynyt.

Onko siis todellakin niin, että kaikkea ei voi saada?

”Ei perhetilannetta voi syyttää omasta saamattomuudestani. Olen persoonaltani sellainen, että menen helposti liian syvälle sisälle asioihin ja hukkaan itseni. Minulla on esimerkiksi mennyt kaksi vuotta siihen, että pystyn sopimaan iltamenon sille viikolle, kun avomiehen lapset ovat meillä. Eikä minulla äitipuolena ole periaatteessa edes mitään vastuuta lapsista!”

”Vihdoin perhe-elämä alkaa sujua omalla painollaan. Tuntuu, ettemme elä enää jatkuvassa muutoksen tilassa. Ammatillisesti olin jumissa jo ennen uusperhekuviota. Kun tarpeeksi kauan istuu pyllyllään murehtimassa, niin lopulta ei kykene edes nousemaan.”

Aino Kannisto: Woman behind Window, 2008

Taiteellinen kriisi mietityttää Kannistoa, mutta uusien kuvien tuotannon väheneminen ei ole johtunut ulkoisesta paineesta.

”Taidettahan ei sinänsä tarvitse mihinkään, ainoa syyni sen tekemiseeni on se, että koen sen itselleni merkitykselliseksi. Minulle ei ole kehittynyt ammattimaista asennetta työskentelyyn siinä mielessä, että voisin tuottaa uusia töitä vain koska galleristi niitä odottaa. Ylikehittynyt integriteettini estää tuottamasta mitään, jos sisäiset syyni tuottamiseen ovat hukassa.”

Tällä hetkellä apuraha ei enää turvaa toimeentuloa ja Kannisto on joutunut myös ammatillisesti uuteen tilanteeseen. Kun valokuvataiteilijan elanto on ollut tiukassa, hänen on viime vuosina ollut pakko alkaa opettelemaan kaupallista kuvaamista.

”Olen pelännyt hirveästi kaupallisia töitä, niiden mukana tulevaa stressiä, ulkopuolisia paineita ja vastuuta asiakkaalle. Koen, että minulta puuttuu todella paljon perustaitoja ja rutiineja, joita luulen kaupalliselta kuvaajalta vaadittavan. En ole mikään starakuvaaja, joka tarvitsisi huomiota saati osaisi käskyttää.”

”Olen kuvaajana myös toivottoman hidas, eikä työelämässä tunnu olevan paikkaa hitaalle tekemiselle. Assisteeraan muita kuvaajia mielelläni, koen oppivani sitä kautta paljon muun muassa ammatillisia toimintamalleja. Ja kyllähän työ freelancekuvaajana tukee taiteen tekemistä enemmän kuin esimerkiksi kahvilassa blokkaaminen.”

Tulevaisuus on Kannistolle avoin. Kaupallinen puoli tukee taidekuvaamista, mutta siitä tuskin tulee Kannistolle päätyötä. Assistenttina toimiminen tuntuu vain välivaiheelta, alkusysäykseltä takaisin taiteen pariin.

”Olen lähdössä Berliiniin muutamaksi viikoksi kuvaamaan. Teen kuvauksia Hotelli Bogotassa, jonne olen halunnut päästä kuvaamaan jo pitkään.”

Uudenlaista kuvaa onkin ehkä odotettavissa.

”Olen aiemmin esiintynyt aina itse kuvissani, ja nyt tuntuu, että olen jo aika kyllästynyt katselemaan itseäni. Haluaisin ehkä kuvata muitakin ihmisiä.”

Kaikista aiemmista vaikeuksista huolimatta hän tuntuu selviytyneen tästä erästä voittajana. Masennus tuskin tyystin katoaa, ja perhetilanteetkin saattavat vaihtua, mutta tekeminen alkaa saada otteen Kanniston elämässä.

Ja tekeminen, se on taiteilijan pelastus.

 

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi