Zero Dark Thirty

"Ainoat tunteiden tahraamat hetket ovat elokuvan alussa ja sen lopussa."

(USA 2012)
O: Kathryn Bigelow
N: Jessica Chastain, Jason Clarke, Kyle Chandler, Jennifer Ehle, Reda Kateb
K16
Ensi-ilta 25.1.

 ★★★★½ 

Tuokaa minulle Osama Bin Ladenin pää.

Zero Dark Thirty on periaatteessa tarina palkkionmetsästäjistä. He etsivät yhtä miestä keskellä vierasta maata ja heillä on vastassaan tämän miehen posse. Se, mikä erottaa jännärin tavallisesta palkkionmetsästäjätarinasta on, että päähenkilö kuuluu CIA:hin ja hänen kohteensa on maailman etsityin mies: al-Qaidan johtohahmo Osama bin Laden.

Käsikirjoittaja Mark Boal – ex-toimittaja, joka kirjoitti myös saman ohjaajan Hurt Lockerin – on kertonut pohjanneensa elokuvan tarinan todistajakertomuksiin. Tämän väitetyn totuuspohjan takia jännäristä ja etenkin sen kidutuskohtauksista on noussut kohu. Saatiinko tiedot Osaman olinpaikasta kiduttamalla? Ihannoidaanko tässä agenttia, joka sallii kidutukset?

Ainakin Euroopassa yhtä suurta paheksuntaa kuin väite kidutuksesta olisi saattanut aiheuttaa väite, ettei ketään kidutettu Osama-jahdin aikana. Raaoista otteista on valunut tarpeeksi tietoa ulkomaailmaan, että juoni tuntuu uskottavalta. Ja uskottavuus on tärkeää tälle fiktiolle, joka tökkii lähihistoriaa kiihkoilematta. On kuitenkin toinen asia, haluaako katsoja pitää elokuvaa totuutena.

Boal ja parhaan ohjaajan Oscarin Hurt Lockerista voittanut Kathryn Bigelow esittävät yhden version totuudesta. Siksi fokus on myös yhdessä CIA-agentissa Mayassa (Jessica Chastain) koko valtavan koneiston sijaan. Häntä voi eittämättä pitää amerikkalaisena sankarina. Maya on jo lukiosta värvätty, pitkäjänteinen, kunnianhimoinen ja peräänantamaton agentti, joka ojentaa astian vesikidutusta varten, kun kollega niin pyytää. Mitä se kertoo amerikkalaisista sankareista onkin sitten toinen juttu.

Elokuva on riisuttu turhista tunteista. Maya näyttää kärsivän, kun kollega kuolee, eikä hänen kasvoiltaan varsinaisesti paista nautinto kidutuskohtauksissa, mutta kamera ei heittäydy tunteiden virtaan, eikä musiikki vello mahtipontisena. Jännärin toteavuus, sen dokumentinomainen kerronta onkin varmasti yksi kohun katalyyteistä. Se on myös elokuvan vahvuus. Tässä välitetään tunnetta totuudellisuudesta, ei itse totuutta.

Ainoat tunteiden tahraamat hetket ovat elokuvan alussa ja sen lopussa. Ennen varsinaisen tarinan alkamista kuullaan syyskuun 11. päivän aikana soitettuja hätäpuheluita. Ne totta kai koskettavat, läkähdyttävät inhimillisellä hädällään. Ne myös lyövät lisälöylyä moraaliseen pohdintaan: Onko kidutus oikeutettua, jos sillä estetään vastaavanlaisia terroritekoja? Onko Mayan virkainto ymmärrettävämpää noiden tapahtumien valossa?

Tulkinnat jäävät katsojan tehtäväksi. Elokuva ei niitä tarjoa. Yhtä monitulkintaisia ovat Mayan kyyneleet jahdin lopussa: itkeekö hän ilosta vai surusta?

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi