Beibi pukeutuu mustiin

"Tämä tarina toistetaan uskollisesti jokaisessa Beatlesin varhaisvaiheita käsittelevässä historiikissa."

Arne Bellstorf: Baby’s in Black. Astrid Kirchherrin & Stuart Sutcliffen tarina.
Suomentanut Seppo Lahtinen.
Sammakko 2012. 214 sivua.

 ★★★☆☆ 

Sarjakuvaromaani toistaa uskollisesti Beatlesin legendan alkuvaiheet.

Monien muiden 1960-luvun alun saksalaisnuorten tapaan Astrid Kirchherr oli kiinnostunut ranskalaisesta eksistentialismista. Parikymppinen hampurilainen taideopiskelija pukeutui mustiin ja haaveili pariisilaiselämästä Sartren ja de Beauvoirin tyyliin. Englanninkielistä maailmaa samoihin aikoihin villinnyt rock’n roll oli hänelle vierasta, kunnes hän ystävänsä painostuksesta uskaltautui rähjäiseen kellariklubiin pahamaineisella Reeperbahnilla ja näki jotain, mikä muutti hänen elämänsä: tuntemattoman englantilaisen The Beatles -yhtyeen keikan. Astrid Kirchherristä tuli yhtyeen ystävä, tukihenkilö ja hovivalokuvaaja; basisti Stuart Sutcliffelle hänestä tuli muutakin. Pari kihlautui vain kuukausia ensitapaamisen jälkeen vuonna 1960. Sutcliffe jätti yhtyeen ja asettui Hampuriin, jossa hänestä kehkeytyi lupaava kuvataiteilija.

Tämä tarina toistetaan uskollisesti jokaisessa Beatlesin varhaisvaiheita käsittelevässä historiikissa Wikipediasta aina Mauri Kunnaksen Piitles-sarjikseen. Nyt se on saatavilla sarjakuvaromaanimuodossa. Juuri muuta saksalaisen Arne Bellstorfin teos Baby’s in Black ei sitten sisälläkään – vain monesta lähteestä tutut historialliset tapahtumat, ei tulkintoja saati uusia yksityiskohtia.

Vaikka Bellstorf  (s. 1979) haastatteli Kirchherriä (s. 1938) teostaan varten ja päähenkilönä on Astrid itse, ei tarina pyri ravisuttamaan legendaa. Kirchherrin mainetta ikonisen Beatles-tukkatyylin keksijänä sentään oikaistaan: tämä tosiaan leikkasi poikaystävälleen uuden hiusmallin, mutta haluaa korostaa kopioineensa vain taidekoulukavereidensa kampauksia. Myös Beatlesin kuuluisaksi tekemä kaulukseton puku olisi tarinan mukaan ensimmäisen kerran nähty morsiamensa vaatekaapilla käyneen Sutcliffen yllä. Muistetaan Kirchherr sentään muustakin – hän muun muassa otti Beatlesista kuuluisan varhaisen bändikuvan autiossa huvipuistossa.

Baby’s in Black -sarjakuvaromaanin tarina ei siis noudattele mitään keksityn tarinan lakeja, vaan etenee melkoisen tasaisesti, suorastaan junnaavasti. Vähemmälläkin dokumentaarisuuden korostuksella olisi ehkä pärjätty. Välinettään Bellstorf kuitenkin käyttelee taitavasti, ja teos tarjoaa muutaman hienon sarjakuvahetken. Piirrostyylissä on veikeyttä ja herkkyyttä, joka sopii erityisesti Astridin ja Stuartin rakkaustarinan vaiheisiin ja teosta kauniisti rytmittäviin unijaksoihin. Siellä täällä on kuvallisia viitteitä Kirchherrin oikeisiin valokuviin ja kuuluisiksi tulleisiin Beatles-poseerauksiin. Erityisesti Lennonin ja McCartneyn kasvonpiirteet tuntuvatkin nykyisin melkein jo valmiiksi sarjakuvapiirtäjän tekemiltä karikatyyreiltä.

Muita tarinan mieshenkilöitä on välillä vaikea erottaa toisistaan, mutta aikalaisten unohtumattomaksi kuvaama Astrid Kirchherr lyhyessä vaaleassa tukassaan on kuvasta toiseen totisen suloinen, varsinainen eksistenssiangstin mannekiini. Valokuvaajalady tuntuu tehneen nuoreen sarjakuvaelämäkerturiin syvän vaikutuksen.

Kirchherrin ja Stuart Sutcliffen suhteen alkuaikoja vaikeutti kielimuuri, jonka Bellstorf säilyttää teoksessaan. Suomentaja Seppo Lahtinenkin on kääntänyt vain saksankieliset puhekuplat; Beatlet puhuvat suomennoksessakin paksua Liverpoolin murretta ja kontaktia yrittävät saksalaiset tönkköenglantia. Ratkaisu on hauska ja havainnollinen, vaikka laimenee loppua kohti.

Teoksen loppu on traaginen, kuten oli tämän rakkaustarinan päätös oikeastikin. Siksi kai tarina soveltuukin niin hyvin yhä uudestaan kerrottavaksi.

Seppo Lahtinen on kirjoittanut – tai, kuten itse tunnustaakin, leikannut ja liimannut – suomennokseen loppusanat, joista olisin mieluummin lukenut Astrid Kirchherrin myöhemmistä vaiheista kuin Beatlesin Hampurin-ajoista.

LUE LISÄÄ

, , , , , , ,

Kommentoi