Gorilla

"Pikkupätkissä luettuna Gorillan novellit ovat viihdyttäviä, jopa hulvattomia. Pitemmän lukusession aikana jatkuva absurdius alkaa kuitenkin tuntua pakonomaiselta ja puuduttavalta."

Juhani Karila: Gorilla
Otava 2013
140 s.

 ★★★½☆ 

Juhani Karilan novelleissa voi tapahtua ihan mitä tahansa.

Kaipaatko mielikuvitusta kiihdyttävää, lyhyttempoista lukemista esimerkiksi työmatkoille? Tykkäätkö tarinoista, jotka ovat yllätyksellisiä, outoja ja paikoin aivan päättömiä? Jos vastasit joo, Juhani Karilan novellikokoelmalla Gorilla et voi mennä hirveästi pieleen.

Gorilla on lupaavan nuoren prosaistin esikoisteos, joka sisältää kaksitoista absurdia aikuisten satua. Kaikille novelleille on yhteistä hillitön liioittelu, täydelliset ylilyönnit ja lakoninen huumori. Karila pudottelee tapahtumia, hahmoja ja repliikkejä täysin puskista. Ensimmäisten rivien aikana ei voi todellakaan tietää, miten tarinat kulkevat ja mihin ne päättyvät. Avoin, järjetön mieli on siis oiva lukukumppani.

Kokoelman hahmokavalkadi on vertaansa vailla. On ihmisiä murhaava kana, taideopettajana toimiva gorilla, veneessä palloa pompotteleva jalkapalloilija ja rumien ihmisten yhteisön perustanut Sokrates. Rakkautta ennen Seinäjokea -novellissa junaan tallustelevat humanoidit. Jatkuva ihmetyksen aihe on, mitä hemmettiä nämä tyypit tekevät keskenään näissä novelleissa. Käsittämättömien, näennäisesti yhteensopimattomien hahmojen käyttö on helppo keino nyrjäyttää teksti absurdiksi.

En tiedä, mikä on totuus, mutta lukijalle tulee sellainen olo, että Karilalla on täytynyt olla aivan poskettoman hauskaa kirjoittaessaan näitä juttuja. Hän pyllistää kaikille estoille, odotuksille ja kirjallisuuden konventioille tiputellessaan tolkuttomia lauseitaan paperille.

Pikkupätkissä luettuna Gorillan novellit ovat viihdyttäviä, jopa hulvattomia. Pitemmän lukusession aikana jatkuva absurdius alkaa kuitenkin tuntua pakonomaiselta ja puuduttavalta. Myös tapahtumien vyöry käy raskaaksi, sillä kerronnassa ei ole taukopaikkoja. Ainoa hetki hengähtää on se väli, kun yksi novelli loppuu ja toinen alkaa. Silloin kannattaa käydä vaikka jääkaapilla.

Kutsun Karilan novelleja aikuisten saduiksi, sillä ne ovat välillä hyvinkin väkivaltaisia ja synkkiä. Maailmanlopun tunnelma makaa useamman tekstin yllä. Ihmissuhteet ovat omituisia, tunteettomia: Mies kiintyy kiveen, isä nöyryyttää poikaansa, vanhemmat haluavat tyttärestään mahdollisimman ruman. Lempeyttä ja inhimillisyyttä löytyy onneksi kokoelman päätösnovellista Tyhjä torni, jossa ikänsä hirvimetsällä käynyt Uuno yhtäkkiä päättää, ettei hän tapa enää ainuttakaan hirveä. Lukijalle jää lopulta seesteinen olo.

Kirjan irvokas kansi on jotenkin hirveän kaunis. Ja niin on myös Karilan käyttämä kieli: se soljuu oikeaoppisena, rytmikkäänä ja tarkasti jäsenneltynä. Hassua, että jossain näin järjettömässä on jotain näin järkevää.

LUE LISÄÄ

, , , , ,

Kommentoi