Nälkä

"Tehokkaimmillaan Nälkä rullaa silloin, kun aistillisuudesta siirrytään groteskiuteen. Mätänevät ruumispinot, kalman lemu, joesta nousevat pöhöttyneet vainajat, tyhjiin imetyt kehot, joita kukaan ei kaipaa – näillä irvokkailla kuvilla olisi voinut mässäillä vielä paljon enemmän."

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä
Teos & Schildts & Söderströms 2013
Suom. Raija Rintamäki
242 s.

 ★★★☆☆ 

Verenhimoa Helsingin kaduilla.

Kaipuu, ahneus, himo. Seksuaalisuus, aistillisuus, yksinäisyys. Halu, kosto, pakeneminen.  Tällaisten asioiden ympärillä pyöritään Hannele Mikaela Taivassalon teoksessa Nälkä. Kyllä, kyseessä on vampyyriromaani, ihan viihdyttävä sellainen.

Nälkä kertoo yli 200 vuotta eläneestä Jorunn Omakostosta, joka on vaellellut Euroopan suurkaupungista toiseen etsien aina jotain: nautintoa, seuraa, verta, hyvitystä, loppua. Nyt Jorunn on tullut Helsinkiin – kaupunkiin, joka on hänelle erityisen läheinen. Miljöönä Helsinki toimii vampyyriromaanille jopa yllättävän hyvin; kaupungin pimeys ja öinen hiljaisuus pääsevät oikeuksiinsa. Ja kieltämättä ainakin itse vilkuilen Nälän luettuani entistä tarkemmin Keskuspuiston pusikoihin, sillä ikinä ei voi tietää, mitä siellä lymyää! Ehkäpä kaksi terävää kulmahammasta!

Takaumien kautta lukijalle paljastuu hiljalleen asioita Jorunnin menneisyydestä ja siitä, miten hänestä aikoinaan tuli vampyyri. Salaperäisyys säilyy mukavasti, sillä Taivassalo ei lyö koko tarinaa tiskiin kerralla. Jorunn itsessään jää kuitenkin melko litteäksi ja epäkiinnostavaksi hahmoksi, vähän liiankin perinteiseksi ja karikatyyrimaiseksi vampyyriksi. Mitään valtaisaa genreuudistusta Taivassalo ei romaanillaan tee muutenkaan. Annericet on epäilemättä luettu.

Kirjan keskiössä on tunteiden, halujen ja verenhimon kuvailu, puuduksiin asti. Tehokkaimmillaan Nälkä rullaa silloin, kun aistillisuudesta siirrytään groteskiuteen. Mätänevät ruumispinot, kalman lemu, joesta nousevat pöhöttyneet vainajat, tyhjiin imetyt kehot, joita kukaan ei kaipaa – näillä irvokkailla kuvilla olisi voinut mässäillä vielä paljon enemmän.

Taivassalo kirjoittaa taitavasti ja runollisesti. Hän hyppii tekstityylistä toiseen ja osoittaa näin hallitsevansa monenlaiset kirjoittamisen niksit. Jännitystä, kauhua ja syvällisyyttä Taivassalo pyrkii luomaan erilaisilla kielellisillä ja painoteknisillä tehokeinoilla. On lyhyttä virkettä, hyppivää rivitystä, lyyrisiä kappalejakoja, näkökulman jatkuvia vaihdoksia.  Välillä Jorunn kertoo tarinaansa itse, välillä häntä tarkkailee ulkopuolinen kertoja. Kummallisimmillaan kirja on puhutellessaan suoraan lukijaa. On siinä ja siinä, alkaako tämä kaikki tuntua jo hieman yliyrittämiseltä. Kulunut sanonta ”vähemmän on enemmän” on yhä ihan pätevä vinkki.

Nälkä ruokkii mukavasti pientä jännityksen, romantiikan ja epätoivoisen rakkauden himoa. Jatkossa toivoisin voivani lukea Taivassalolta jotain, jossa hekumoidaan vielä voimakkaammin rajuilla kauhuelementeillä.  Lisää lattian läpi lahoavia ruumiita!

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi