Pilvikartasto

"Pilvikartaston katsominen ei ole enää kivaa puolenvälin jälkeen, sillä jokaisen yksittäisen tarinan lopun voi arvata."

(Cloud Atlas, USA/Saksa/Hongkong/Singapore 2012)
O: Tom Tykwer, Andy Wachowski, Lana Wachowski
N: Tom Hanks, Halle Berry, Jim Broadbent, Hugo Weaving, Jim Sturgess, Doona Bae, Ben Whishaw, James D’Arcy, Susan Sarandon, Hugh Grant
K12
Ensi-ilta 1.3.

 ★★½☆☆ 

Pilvikartaston maastossa eksyminen on yhtä haastavaa kuin Helsingin metrossa.

Pilvikartasto on odotettu elokuva. Se on ensimmäinen Wachowskin sisarusten elokuva sitten vuoden 2008 Speed Racerin, joka vaiettiin hiljaiseksi 2000-luvun elokuvaviihteen suunnan määrittäneen Matrixin (1999) jälkityönä. Pilvikartasto on kunnianhimoinen projekti, jossa kolmantena ohjaajana toimii vähintään yhtä kunnianhimoinen saksalainen Tom Tykwer (Juokse, Lola, juokse, International).

Elokuvan pohjana on David Mitchellin kirja. Ja tästä päästäänkin olennaiseen kysymykseen, jonka Pilvikartasto herättää: onko kaikista hyvistä tarinoista pakko, siis aivan pakko, lähteä tekemään elokuvaa?

No, ainakin Wachowskien oli pakko saada Pilvikartastonsa tehtyä. Sen tekeminen tyssäsi moneen otteeseen, näyttelijätkin ehtivät vaihtua, mutta alan juorujen mukaan Tom Hanks kieltäytyi luopumasta projektista mistään hinnasta. Siksi Pilvikartasto ilmeisesti ylipäätään on olemassa, että joillakin nimillä nyt vain on enemmän painoarvoa kuin toisilla.

Muut isot roolit on kirjoitettu aina yhtä tuskaiselta näyttävälle Halle Berrylle, selvästi kaikkeen näyttelemiseen iloiten suhtautuvalle Jim Broadbentille ja ”ettekö-te-vieläkään-ymmärrä-kuinka-lahjakas-tämä-kundi-on” Jim Sturgessille. Mukana ovat myös Hugh Grant, Susan Sarandon ja niin edelleen. Kyllä näitä tyyppejä kolmeen tuntiin mahtuu.

Elokuvassa on kuusi eri aikatasoa, kuusi eri tarinaa, jotka sijoittuva suunnilleen viidensadan vuoden janalle alkaen vuoden 1849 Tyynenmeren saarilta. Kokemattomampikin katsoja tajuaa alkujakson kiivaassa tahdissa, että tarinoiden välillä on jokin yhteys, ja ryhtyy sitä tunnollisesti metsästämään. Kovin kauaa ei tarvitse etsiä, mikä pilaa osittain kiinnostavuuden ainakin leffan alku- ja loppuosana toimivalta, noin 2300-luvulta sijoittuvalta kehysjaksolta.

Ja tässäpä onkin Pilvikartaston perimmäinen ongelma: se on elokuvaksi aivan liian helppo. Jos sanoma kaiken olevaisen yhteen linkittymisestä ja altruismin kannatettavuudesta toistetaan verbaalisestikin Alexandr Soltsenitsynia siteeraten noin kymmenen kertaa, riistetään katsojalta löytämisen ja oivaltamisen ilo.

Pilvikartaston katsominen ei ole enää kivaa puolenvälin jälkeen, sillä jokaisen yksittäisen tarinan lopun voi arvata. Visuaalisesti elokuva on paikoittain kaunis, tulevaisuudenvisiossaan huolellinenkin, mutta ei uutta luova. On myös rohkea veto sekoittaa eri tyylilajeja samaan elokuvaan, mutta niilläkään ei erityisemmin herkutella, pikemminkin ne ruokkivat kokonaisuuden epätasaisuutta.

Monitarinaisen elokuvateoksen avaimen voisi kuvitella olevan oikein rytmitetty, katsomista ovelasti haluttuun suuntaan ohjaava leikkaus. Pilvikartasto ei onnistu oikein tässäkään. Rytmi on lähinnä pikkunokkelaa ja ennalta-arvattavan tylsää. Muutamia hyviä oivalluksia on toki mukana, mutta ne toimivat vain ylimääräisinä piristeinä.

Täydelliseltä tylsistymiseltä katsomiskokemuksen pelastaa loppuhuipennuksen odotus, josta taisikin jo lipsahtaa ikävä totuus: sitä ei ole. Kohtuullisen viihdyttävää on seurata näyttelijöiden työtä ja vertailla näiden kykyä muodonmuutoksiin, joista toiset suoriutuvat erittäinkin hyvin. Korvat kannattaa myös puhdistaa vaikusta ennen teatteriin menoa, sillä harvassa nykyelokuvassa kuullaan yhtä taidokasta klassisen musiikin raitaa.

LUE LISÄÄ

, , , , , , , , ,

Kommentoi