Seitsemän enoa

"Naiseus on muutenkin johtoasemassa teoksen miehekkäästä nimestä huolimatta."

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa
WSOY 2013
78 s.

 ★★★☆☆ 

Seitsemän enon runot muistuttavat suvun tärkeydestä silloinkin kun se ei vastaa.

Seitsemän enoa on ennen kaikkea sukutarina, jota kuvitteellinen ’Vilja-Tuulia H.’ kertoo. Samalla se on myös Suomen murroksen tarina: mitä sota on merkinnyt ja miten maaseutu tyhjenee. Tyhjiksi jäävät niin porkkanamaat kuin keittiön ikkunatkin. Majat ovat rikottuja. Teos välttää kuitenkin ottamasta kantaa kaupungistumiseen. Lähdöt ja saapumiset kuuluvat elämään ja kieli elää niiden mukana. Runokokoelman alun murteelliset vivahteet katoavat loppua kohden.

Neljänteen runoteokseensa Vilja-Tuulia Huotarinen (s. 1977) on antanut itsensä ihan kirjaimellisesti nimeämällä runoihin ’Vilja-Tuulia H.’:n. Runoilijan kasvutarina jatkuu ja Seitsemän enoa asettuu siten luonnolliseksi jatkoksi aiempaan tuotantoon nähden. Mukana ovat tutut mausteet kansanperinteestä ja naiseudesta, särmää haetaan vastakkainasettelusta. Tekijän reviiri on kasvanut minästä laajempaan sukuun edellisen runokokoelman, Naisen paikan, teemoja seuraillen.

Kokoelmassa on silti valoisuutta ja iloa. Se näkyy erityisesti leikkien loruavassa kielessä. Huotarinen hyödyntää toiston voimaa ja puhekielisyyttä. Sanoihin on helppo tarttua ja ne jäävät mieleen soimaan. Kokonaisuus on hyvin tarinallinen: ”Ansmää kerron välillä.” Esiin puskevat niin Aleksis Kivi kuin kaupunkilaislegendat. Tarinallisuus korostuu kaaren kronologisuudessa ja tämä tekee teoksesta helposti lähestyttävän.

”Loru miniöistä” -osasto tuo mieleen Kantelettaren ja naisten siskovoiman. Miniät liikkuvat parvissa kuin linnut ja yhteisöstä se voimakin löytyy. Naisten ja luonnon suhdetta runoilija korostaa runoissa voimakkaasti. ”Tähdet syttyvät heihin joka yö; / syksyllä he pitelevät sylissään / kesän kuihtunutta kehoa.” Miniät ovat käytännöllisiä, mutta naisellisia. Multaisiin käsiin sopivat niin hajusaippuat kuin pistolapiotkin.

Naiseus on muutenkin johtoasemassa teoksen miehekkäästä nimestä huolimatta. Runominä on ainoa nimetty nainen ja seitsemän enoa ovat saaneet peräti kahdet nimet, mutta eivät ääntä. Naisilla ja miehillä on omat roolinsa ”koska sen perheen periaate kuului: sitä / mikä on toiselle annettu ei toinen voi loppuun saattaa.”

Runoteoksen rakenne on eheä. Se alkaa rytmisellä kotipaikkojen luetteloinnilla, siirtyy hiljalleen enojen tarinoihin päättyäkseen tyylikkäästi runominän merkintöihin. Viimeinen osasto, ”Siellä mistä kaikki alkoi (eli Vilja-Tuulian muistiinpanot)”, vetää langat yhteen. Lopussa kaikki on valoisaa – ja tyhjää, voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Kultatukkaisen äidin seitsemän poikaa kasvavat enoiksi ja kasvattavat siinä sivussa ’Vilja-Tuuliaakin’. Tarinoissa näkyy välähdyksinä vuosikymmenten muutos. Tänä päivänä suvun merkitys unohtuu monelta, mutta teos muistuttaa sen tärkeydestä. ”HALOO huudan puhelimeen, suku ei vastaa. / Se on ollut rikki jo kauan.” Silti suku merkitsee menneisyyttä, juurevuutta ja lähtökotia. Mahdollisuuksia ihmisellä riittää, voi lentää vaikka yli meren, kuten yksi enoista.

Kirjoittaja: Hanna Matilainen

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi