Yhden, jokaisen naisen tarina
Osa 1. Maria

Mitja Kortepuron valokuvanäyttely aukeaa Tampereen Uudessa Gynekologikeskuksessa maanantaina 4. helmikuuta. Sylvissä julkaistaan joka perjantai yksi näyttelyn naisten tarinoista, kuvineen.
Mitja Kortepuron valokuvanäyttely aukeaa Tampereen Uudessa Gynekologikeskuksessa maanantaina 4. helmikuuta. Sylvissä julkaistaan joka perjantai yksi näyttelyn naisten tarinoista, kuvineen.

 

MARIA:

Elämäntarinani käynnistyy vuodesta 1977, jolloin putkahdin äitini
kohdusta tähän riemukkaaseen, haasteelliseen, mutta niin antoisaan
maailmaani.

Lapsuuteni oli aika erilainen kuin mitä saduista on ollut tapana
lukea, mutta varmasti samantapainen kuin niin monella muullakin.
Vanhempani erosivat kun olin vielä ihan pikkuinen tytön tyllerö, ja
muistot niiltä ajoilta ovat aika vähäisiä. Vasta myöhemmin, isäsuhteen
muotoutuessa olen joutunut pohtimaan, millainen vaikutus erolla on
ollut minuun. Äitini on vahva, aina pää pystyssä kohti seuraavaa
haastetta kurkottava ihminen. Uskon, että vahvuus, jonka olen vasta
viime aikoina alkanut tunnistaa itsestäni, on osittain äidiltä tullutta
perintöä.

Sen muistan, että olimme todella vähävaraisia. Äitini maalasi tauluja,
toimi perhepäivähoitajana ja opiskeli hierojaksi, että saisi ruokaa
pöytään. Aina sitäkään ei ollut tarpeeksi, mutta ihmeellisesti sitä
kuitenkin selvittiin. Minulla on myös rakas ja neuvokas isosisko sekä
mahtava isoveli, jonka toivoisin vielä joskus saavani takaisin
alkoholismilta.

Alkoholi, väkivalta, narsismi ja uskonto.

Siinä on varmasti neljä avainsanaa ensimmäiseltä elämänpuoliskoltani.

Ensimmäinen isäpuoleni oli esimerkki kaikista edellämainituista. Toinen oli narsisti, erakkoluonne, joka harrasti tehokkaasti henkistä väkivaltaa sitä itse edes ymmärtämättä.

Äiti kävi ahkerasti helluntaiseurakunnan tilaisuuksissa, ja sen kautta
päädyimmekin siskoni kanssa viettämään kesät ja hiihtolomat leireillä,
jotka seurakunta järjesti. Ensin kävin vain leireillä ja kuorossa,
mutta kun aloin olla sen ikäinen, että osasin itse kulkea
linja-autolla rukoushuoneelle, vietin siellä lähes kaiken
vapaa-aikani. Siellä olivat kaikki ystävät, ensimmäinen poikaystävä ja
rakkain harrastukseni laulaminen. Se oli myös pakopaikkani siltä
todellisuudelta, joka odotti joka arkiaamu koulussa.

Minua on päivittäin nimitelty, arvosteltu, väheksytty ja jopa pahoinpideltyJotenkin olen ollut varmaan niin ikätoverieni massasta poikkeavaa kamaa, että muut eivät ole osanneet suhtautua…

Enkä varmaan ole oikein itsekkään osannut mukautua
joukkoon. Olen todella kiitollinen äidilleni, että hän on aikoinaan
vienyt minut seurakunnan toimintaan, koska se on varmasti säästänyt minut monelta huonolta valinnalta. Koskaan en ole halunnut mennä
mäkkärin kulmalle juomaan kaljaa tai rettelöimään. Sitä näin jo
riittävästi Tampereen mahtavimmassa lähiössä Hervannassa, joka ei
ollut suoranainen järjestyksen kehto silloin 80-luvulla. Sieltä
ei juurikaan ole hyviä muistoja…Tai no onhan niitäkin… Keltainen
oma Nopsa-pyörä ja laskettelurinne.

Sain kuin sainkin rämmittyä peruskoulun läpi, ja suuri syy siihen oli
varmasti se, että pääsin kasi- ja ysiluokiksi Terälahden yläasteelle.
Siellä oli aivan ihana luokanvalvoja, joka selvästi näki vähän pintaa
syvemmälle ja kiusaaminenkaan ei ollut enää yhtä pahaa.

Kotona asiat ei kuitenkaan olleet yhtä hyvin. Katsoinkin siis
viidentoista ikäisenä parhaaksi lähteä, ja kun vastustusta ei juuri
kuulunut, keskustelua seuraavana päivänä olin järjestänyt itselleni
ensimmäisen vuokra-asuntoni. Oli todella jännä tunne, kun oli äitiä
ikävä, mutta pieni murukaan itsestäni ei halunnut palata. Tajusin
sillä hetkellä, että olen todella itse itsestäni vastuussa ja kaikki
valinnat siitä eteenpäin ovat vain minun valintojani. Tai niin ainakin
kuvittelin.

Tapasin ensimmäisen aikuisen miesystäväni aika pian muuttoni jälkeen, ja siitä alkoikin naiseuteni kannalta ehkä merkittävin ajanjakso.

Ne vuodet, jotka sain viettää tämän narsistisen, rikkinäisen ja väkivaltaisen ihmisen kanssa, imivät minusta ne vähäisetkin itsetunnon ja itsekunnioituksen rippeet, joita
mahdollisesti oli lapsuudestani jäljellä. Olin todella hukassa. Rakastin, vihasin ja olin täysin riippuvainen itseäni kahdeksan vuotta vanhemmasta miehestä. Silloin en vielä täysin ymmärtänyt olevani irrallinen, itsenäinen ihminen. Vaikka luulin tekeväni itse omat ratkaisuni, näin ei todellakaan ollut. Sairas mieli vain johdatteli
niin taitavasti nuorta, hämmentynyttä ja surullista ihmistä tekemään, mitä itse halusi. Keskellä kaaosta sain ensimmäisen lapseni, mikä tuntui siltä kuin enkeli olisi tullut elämääni. Poikani takia jaksoin päivästä seuraavaan.

Monta kertaa seitsemän vuoden aikana päätin lähteä ja lähdinkin, mutta jostain syystä aina päädyin takaisin samaan rattaaseen pyörimään. Irtipääseminen oli vaikeimpia asioita ja samalla myös rohkeimpia, mitä olen tehnyt. Ja se päivä, kun tajusin, että olen vapaa… se oli elämäni hienoimpia päiviä! Ajattelin että lentäminen tuntuu varmaan tältä!

Olin tehnyt jo käytännössä lapsesta asti töitä ja tullut siihenjohtopäätökseen, että olen hyvä myyjä. Hain paikkaa matkapuhelinliikkeestä ja sainkin sen. Olen aina mennyt rohkeasti uusiin tilanteisiin, mutta muistan että jännitin hirveästi. Kaikilla
muilla oli hienot, uudet puhelimet ja minulla keltainen, ikivanha tiiliskivi.

Ehdin olla vain pari päivää töissä, kun tapasin toisessa myymälässä tulevan mieheni. Olimme melkein alusta asti kuin paita ja peppu. Muistan, että jaoimme joskus päivän tienestit, jos toisella oli mennyt huonommin kuin toisella. Se oli tavallaan ihanan romanttista ja juuri sitä, mitä kaipasinkin elämääni eheyttämään. Jotta elämäni olisi yhdenmukainen, tottakai niitä koettelemuksia oli heti ovella kolkuttamassa.

Vuonna 2001 alkoivat säännölliset päänsäryt ja lihoin puolessa vuodessa 46 kiloa. Urheilullisena ja aktiivisena ihmisenä en voinut ymmärtää, miksi painoa kertyy, vaikka söin terveellisesti ja liikuin. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä sanottiin, että pitää syödä vähemmän. Päänsärkykohtaukset olivat pian jo niin voimakkaita, että menetin usein tajuntani niiden tullessa. Toistuvasti jouduin sairaalaan, mutta mitään ei kuulemma ollut vialla. Aloin olla aika epätoivoinen. Hoitajat jopa neuvoivat vain jatkamaan elämää ja
unohtamaan sellaiset henkiset säryt. Mitään fyysistä vaivaa kun ei ollut todettu, niin minuun ei myöskään oikeasti voinut sattua. Antoivat ymmärtää, että olen siellä vain kipulääkkeiden takia.

Vuonna 2002 magneettikuvassa löytyi aivolisäkekasvain, mutta lääkäri
sanoi, ettei se aiheuta päänsärkyä. Tosin se oli kyllä aiheuttanut muun muassa
lihomisen, kilpirauhasen vajaatoiminnan ja kuten myöhemmin selvisi,
vaikeuden saada lisää lapsia. Olin kuitenkin varma, että jotain
muutakin on pielessä. Pää tuntui omituiselta ja kivut vain pahenivat.
Kävin uudestaan kuvissa, mutta siellä ei kuulemma näkynyt mitään.
Rupesin jo itsekin epäilemään, että mahdankohan olla henkisesti ihan
terve, kun kerran lääkärit sanovat, että mitään vikaa ei ole.

Päätin olla ajattelematta kipujani, teeskennellä, etten ole ollenkaan sairas ja pakolla vaan jatkaa täysillä eteenpäin. Aloitimme lapsettomuushoidot, mutta pitkän yrittämisen jälkeen lopetimme, koska niistä ei ollut mitään hyötyä. Heti kun hoidot
loppuivat, sai ihana tyttäremme alkunsa. Sekään ei kuitenkaan mennyt
ihan mallikkaasti, vaan jouduin lähes koko raskausajan makaamaan
sairaalassa tai kotona.

Olin täydellisessä vuodelevossa ja tuntui siltä että sekoan. Oli todella vaikeaa olla paikallaan, kun olen niin menevä ihminen. Synnytys meni aika tavalla pieleen. Meinasi
lähteä henki äidiltä ja tyttäreltä. Matkalla sektioon kohtu repeytyi, mutta loistavien lääkäreiden ja ripeän toiminnan ansiosta täällä ollaan vielä, molemmat.

Vuonna 2005 heräsin eräänä aamuna silmä poskella.

Kirjaimellisesti.

Siellä päässä oli sittenkin ollut vähän jotain.

Oikean silmän taakse oli muodostunut kasvain, joka oli kiinni kolmoishermossa. Vasta silloin tajusin itsekin, että olen oikeasti sairas, eivätkä kipuni olleet kuviteltuja. Tunsin
itseni jotenkin todella pahasti petetyksi, kun olin kiltisti uskonut ihmisiä, joiden olisi pitänyt tietää paremmin. Kasvain poistettiin ja hermo sen mukana. Säryt jatkuivat vielä jonkin aikaa, mutta tuli se päivä, kun ei enää sattunut.

Vaihdoin alaa huonekaluihin ja tapasin Raisan. Siellä se ripusti koukkuja seinään ja menin kaveriksi. Siitä alkoi ihan mieletön ystävyys, joka olisi kestänyt koko elämän. Ja niin se kestikin.

Koko Raisan elämän.

Se päättyi vuonna 2009 Orivedellä auto-onnettomuudessa.
Ne kolme vuotta, jotka saatiin hulluilla ja kitua yhdessä olivat
mahtavia. Mahtavaa on myös se, että Raisan kuoleman myötä sain
elämääni ihan uuden näkökulman. Tajusin, että jos haluan elää ja tehdä
sitä mitä rakastan, eli laulaa, se pitää tehdä nyt. Ei huomenna tai
viikon päästä, vaan nyt heti. Tukijaksi sain uuden ihmisen, Raisan
siskon. Kauhea, surullinen asia yhdisti meidät, mutta johti todella
hienoon ja lämpimään ystävyyssuhteeseen.

Perustin oman yrityksen ja päätin ryhtyä täyspäiväiseksi laulajaksi.
Olen niin onnellinen, kun saan tehdä tätä työtä! Laulaessa riemuitsen
joka nuotilla ja saan iloa ja voimaa yleisöstä. Ihanin tunne on, kun
saan jakaa sen koko tunteiden kirjon muiden kanssa. Mikään ei ahdista,
kun olen laulamassa, eikä nykyään juuri muutenkaan. Olen löytänyt
rohkeita, sydämellisiä ja elämäniloisia ihmisiä ympärilleni ja nautin
joka hetkestä.

Lapsena toivoin, että minusta tulisi yhtä sinnikäs ja vahva nainen
kuin äitini on.

Nuorena toivoin, että olisin yhtä rohkea ja itsepäinen kuin siskoni,
joka uskalsi lähteä pois kotoa ja aloittaa aikuisen naisen elämän.
Nuorena äitinä toivoin, että voisin olla lapsilleni hyvä esimerkki ja
turvallinen syli.

Aikuisena olen toivonut voivani olla enää kärsimättä, surullinen ja rikottu.
Olen joskus toivonut pahaa niille miehille, jotka ovat tehneet elämästäni rankempaa kuin mitä olisi voinut olla.

Ajattelen nyt, että lapsuuteni oli hyvä harjoituspohja sille nuoruudelle, jonka elin. Ilman sitä pohjaa olisin murtunut jo ennenkuin pääsin edes täysi-ikäiseksi.

Seurakunta, vaikkakin pelasti varmasti paljolta pahalta, vääristi kuvaani naiseudesta ja olenkin tänään onnellinen, että ymmärsin sieltä lähteä.

Ilman sitä lapsuutta ja nuoruutta, minkä olen saanut käydä läpi, en
olisi ehkä osannut ottaa vastaan niitä koettelemuksia, joita aikuisuus
toi tullessaan.

Tänään, lapseni tehneenä, unelmaani eläessäni uskon vihdoin, että olen
kuin oma äitini. Sinnikäs ja vahva. Rohkea ja itsepäinen, kuin siskoni. Lasteni äitinä uskon olevani oikeudenmukainen, turvallinen ja rakastava. Sellainen leijona. Naisena olen kaunis sisältä ja ulkoa. Mikään ei kaada minua. Satuttaa kyllä, mutta ei kaada. Olen tunteellinen ja ajattelen, että kaiken kokemani jälkeen minulla on
siihen oikeus.

Kiitos kaikki isäpuoleni, kiitos koulukiusaajani, kiitos Hervanta,
kiitos ensimmäinen miesystäväni, kiitos väärässä olleet lääkärit ja
hoitajat. Ilman teitä kaikkia en olisi nyt tässä.

Ylväänä ja ylpeänä taisteluistani. Herkkänä niinkuin pitsinauha.
Reikäinen, mutta silti kaunis. Kaikki hienoon elämään tarvittava
tallella, täällä mä vaan ihan kotkana liitelen!
Kiitos!

Maria2

Mitja Kortepuro:

Marian uskomaton tarina loi idean kuvasta, jossa Maria kaikkien kokemuksiensa jälkeen raivaa tiensä läpi pimeyden, vahvana kuin SOTURI! Toiseen kuvaan luotiin tunnelma siitä, että loppujen lopuksi Maria on kaunis, herkkä, tyytyväinen omaan naiseuteensa sekä elämään ja menee oman virtansa mukana.

Yhden, jokaisen naisen tarina

Näyttely avoinna 4.2. – 28.3.2013
ma-pe klo 9-18
Uusi Gynekologikeskus Oy
Hämeenkatu 22 B 4. krs, Tampere

Tapahtuman facebook-sivut

 

LUE LISÄÄ

,

Kommentoi