Jahti

"Yli puolivälin näyttää siltä, että Vinterberg puolustaa Jahdissa miesten maailmaa."

(Jagten, Tanska 2012)
O: Thomas Vinterberg
N: Mads Mikkelsen, Thomas Bo Larsen, Annika Wedderkopp, Lasse Fogelström
K12
Ensi-ilta 22.3.

 ★★★★☆ 

Pikkukaupungin korrekti pinta särkyy lapsen varomattomista sanoista. 

Thomas Vinterberg jatkaa uudessa elokuvassaan Jahdissa mukavan ja sympaattisen tanskalaisen julkisivun murtamista. Juhlista ja Submarinosta tutulla tyylillä Vinterberg tuo hahmot lähelle katsojia, paikoitellen on kuin seuraisi suoraa lähetystä jonkun elämästä ilman tosi-tv:n manipulointeja. Ei ihme, että Mads Mikkelsen voitti roolisuorituksestaan Cannesissa parhaan miespääosan palkinnon – lisäksi elokuva oli Kultainen palmu -ehdokkaana.

Mikkelsen esittää nelikymppistä eronnutta entistä opettajaa, joka on koulun lakkauttamisen jälkeen töissä lastentarhan suosittuna aikuisena. Pienen tytön varomattomat sanat suistavat hänet painajaiseen, jossa häntä syytetään lasten hyväksikäytöstä. Samalla murtuvat kaikki tanskalaisen pikkukaupungin kulissit, eikä tragedioilta vältytä.

Yli puolivälin näyttää siltä, että Vinterberg puolustaa Jahdissa miesten maailmaa, miehisiä riittejä ja miesten rentoa, pakotonta ystävyyttä – tästä osoituksena esimerkiksi hirvijahtien jälkeiset kaatokännit. Vinterberg ohjailee katsojaa pitämään elokuvan naisia hysteerisinä tyyppeinä, joita on helppo manipuloida. Paikoitellen tuntuu jopa siltä, että elokuva olisi naisvihamielinen.

Lopulta käy kuitenkin selväksi, että juuri miesten maailma rennoilta näyttävine hauskanpitoineen on se suurin ongelma, se, joka pitää yllä vahingollisia valtasuhteita. Rentouden ja jätkien kaveruuden alle ei mahdu todellisia ystävyyksiä, todellista puhetta maailmasta.

Toisaalta elokuva ei myöskään anna naisille mahdollisuutta murtautua pois virallisen yhteiskunnan hysteriasta. Juuri naiset ohjaavat kasvottomaksi kuvatut viranomaiset paikalle ja linnottautuvat yksissä tuumin syytöntä miestä vastaan ilman että heille on itsellekään selvillä, miksi näin kuuluu toimia.

Vinterberg ohjaa melkein näkymättömästi, mutta tiukasti. Henkilöt on vahvasti ja monipuolisesti hahmotettu, näyttelijätyöskentely on luontevaa – juuri näitä asioita huomaa kotimaisista elokuvista yhä kaipaavansa. Mitään ei erikseen painoteta, mutta kaikki on silti painokasta.

Lopetus on erityisen tiukka. Vaikka kaikki on hyvin ja ihmiset jälleen ystäviä, pienistä eleistä ja sanoista käy ilmi, että mikään ei ole muuttunut. Miehet jatkavat edelleen samoja tuhoisia riittejään ja traditioitaan ja naiset tukevat heitä siinä, suurin osa tahtomattaan ja tietämättään.

Vinterberg säästää viimeiselle minuutille todellisen shokin, joka saa katsojan hyppäämään tuolistaan.

LUE LISÄÄ

, , , ,

Kommentoi