Yhden, jokaisen naisen tarina
Osa 8. Ulla-Maija

"Vaikka naisten rinnat repivät ihmiskuntaa edelleen moneen suuntaan olemalla yhtä aikaa yksityiset ja esillä, salatut ja korostetut, minun rintani ovat minun sukupuolielimeni, eikä niihin saa luvatta kajota, ei käsillä eikä sanoilla. Katseiden hallinta on hankalampaa, koska silmän liikkeet ovat nopeita ja osin tiedostamattomia."
Mitja Kortepuron valokuvanäyttely oli helmi-maaliskuun ajan esillä Tampereen Uudessa Gynekologikeskuksessa. Sylvissä julkaistiin joka perjantai yksi näyttelyn naisten tarinoista, kuvineen. Koska tarinoita riittää, julkaisemme lähiviikkoina vielä muutaman lisää.

ULLA-MAIJA, 42

Synnyin tyttönä ja tytöksi minut kasvatettiin. Minulla oli isoveli, joka oli poika. Jako ei tietääkseni tuottanut tuskaa kenellekään.

Luulen, että oloni olisi ollut tukalampi, jos olisin syntynyt ensin. Pykälän verran nuorempana sain joskus olla avuton. Esikoisena olisin äitini ja hänen äitinsä tavoin joutunut uhrautuvaksi piilojohtajaksi. Maailma on täynnänsä heidän kaltaisiaan naisia, näennäisesti alistuvia ahertajia, jotka tekevät kaiken ja kietovat itsensä muihin raskaalla avullaan. He uhraavat itsensä eivätkä vaadi mitään, mutta ovat katkeria, kun kukaan ei kiitä. Mikään kiitos taas ei heitä tyydytä.

Lapsena minulle oli täysin selvää, kuka asioista todella päättää, eikä se suinkaan ollut isäni.  Veljeni teki poikamaisia asioita, minä tyttömäisiä siinä keskivaatimattomassa ympäristössä, missä vartuimme. Ristiriitaa suhteessa ympäristön odotuksiin ei ollut.

Halusin äidiksi jo lapsena. Toiveammatteihini kuului iskelmälaulaja ja lastenhoitaja. Olin paljon lastenlikkana pikkusiskolleni ja serkuilleni. Tehtävä lienee sälytetty minulle ylhäältä käsin, mutten pannut sitä pahakseni.

Alle parikymppisenä suunnittelin, että hedelmöitän itseni tietoisena vahinkona ja kasvatan lapsen isättä. Se ei tuntunut täysin oikealta, enkä ryhtynyt toteuttamaan aietta. Kun kohtasin sopivan miehen ja suhteen tietyssä vaiheessa valmistauduimme vanhemmuuteen, oli yllätys järkyttävä. Minä en tullutkaan raskaaksi, en heti enkä kohta! Mitä!? Minä, joka olin päättänyt synnyttää viimeistään 25-vuotiaana. Vaikutti siltä, etten pääse äidiksi lainkaan. Vaivuin synkkyyteen jokakuukautisista verisistä pettymyksistä ja kirosin äitejä, joiden syli oli täynnä. Kehoni ei totellut minua. Elämä nujuutti minua niskavilloista:”Mitäs luulit! Mietipä elämäsi uudestaan, nainen!”

Koska en saanut olla kenenkään äiti, en halunnut olla kenenkään nainen. Erosin. Jonkin ajan kuluttua aloitin uuden suhteen. Äitiyden pakkomielle oli väistynyt, muttei poistunut. Lisääntymisaikeet olivat selvät liki alusta asti. Pettymyksiä ehti tulla tässäkin suhteessa, ennen kuin esikoinen vihjasi olemassaolostaan. Saimme vielä toisen lapsen ennen kuin erosimme. Tätä toista ei tarvinnut odottaa niin pitkään kuin ensimmäistä.

Lasten saaminen ei vahvistanut naiseuttani. Se vain antoi minulle mieluilemani tehtävän. Naiseus mahdollistaa äitiyden, mutta äiti ei ole sama kuin nainen. Kaksi lasta on tasan 200% enemmän kuin ei yhtään. Sain mitä halusin, olenko onnellinen? Olen! Äidin töissä saa käyttää kaikkia aivovoimiaan, elo tursuu tunteita ja tylsyys pysyy poissa. Olen ollut perheeni ainoa aikuinen vuosikymmenen ajan. Minun ei tarvitse olla piilojohtaja. Tässä asemassa sukupuolella ei ole merkitystä.

Vaikka toisin luulisi, rintani ovat olleet riesani. Nyt on tosin kulunut jo vuosia niistä ajoista, kun kävelin kadulla suojat päällä peläten, että joku sanoo jotakin. Ulkoiseen olemukseeni kohdistuneet huomioinnit eivät loukanneet, koska pintani on oma valintani. Kehoani en ole valinnut.

Miespuoliset kanssakulkijat riettaantuivat rinnoistani usein siinä määrin, että sain kokea sietämättömiä tunteita. Selkäpiitä hyysi raivo ja turhautuneisuus, häpeä peitti silmäni. Tunsin olevani loukattu, väärin kohdeltu ja tukehtumaisillani vihaan. Kohteeksi pääsin jo silloin, kun sukupuolinen minuuteni oli vielä raakile. Kadun toiselta puolelta huudeltiin. Vastaankävelevät miehet tekivät merkittäviä eleitä. Autoja pysäytettiin, ikkunoita veivasivat auki innokkaat miehet nokkeluuksineen. He varta vasten halusivat saattaa tietooni sen seikan, että kehooni kuului jotain erikoisen isoa. He ilmeisesti pitivät minua sokeana, kädettömänä ja järjettömänä, kun en itse moista tiennyt.

Kädetön niissä tilanteissa olinkin. En koskaan keksinyt mitä sanoa. Tilanteet olivat aina yllättäviä, vaikka olin niihin varautunut. Mielessäni pidin luentoja aiheesta ”Tältä minusta tuntuu”, mutta todellisuudessa en tilanteisiin halunnut jäädä, en sanoa sanaakaan, enkä ainakaan siirtyä yhtään miestä lähemmäs. Joskus jonkun halu oli niin valtava, että hänen täysin päästä koskettamaan. Aina en ehtinyt livahtaa pois. Etenkin sellaisen tilanteen jälkeen piti pinnistellä, etten vain ryhdy kävelemään kumarassa.

Joku uhmakkuus minussa oli. Mietin, että jos taivutan selkäni tai jään kotiin huutelujen pelossa, toteutan heidän tahtoaan käänteisellä tavalla. Olen silloin heidän vallassaan. Tajusin kyllä, että he haluavat vain huomiotani. Niinpä jätin heidät huomiotta. Opettelin kävelemään niin, etten vahingossakaan katso ketään miestä silmiin, koska jotkut tulkitsivat katseen kutsuksi. Kävelin myös tosi nopeasti, koska maleksiminen mahdollisti se, että joku ehti tulla tarjoamaan kaljat tai hotellihuoneen rinnoilleni. Niin, hekään eivät katsoneet silmiin.

Oli kateutta pursuavia naisia, jotka eivät voineet tajuta, miksi loukkaannuin jostain sellaisesta, mitä he niin kovasti itselleen halusivat. Minä en puolestani voinut tajuta sitä, kuinka kukaan voi haluta sukupuolielimiään käsiteltävän julkisesti. Minua kannustettiin olemaan ylpeä rinnoistani. Ai erikseen niistä? Miksi? En minä niiden eteen ole töitä tehnyt. ”Ne on niin kauniit…” Ainoa kiistämätön tosiasia oli se, että ne olivat isot, kaikki muu oli mielipidettä. Kehoitetaanko ihmistä olemaan ylpeä pikkirillistään tai niskastaan? Ei kai. Paljon minä ymmärrän, mutten ihan kaikkea.

Vaikka naisten rinnat repivät ihmiskuntaa edelleen moneen suuntaan olemalla yhtä aikaa yksityiset ja esillä, salatut ja korostetut, minun rintani ovat minun sukupuolielimeni, eikä niihin saa luvatta kajota, ei käsillä eikä sanoilla. Katseiden hallinta on hankalampaa, koska silmän liikkeet ovat nopeita ja osin tiedostamattomia. Tuijottaminen on jo tietoinen valinta. Ystävilläni ja rakkaillani -joita on ollut enemmän kuin epämiellyttäviä ihmisiä- on erikoislupa kehoni käsittelyyn. Heidän seurassaan en ole hampaaton enkä kädetön itsekään.

Esikoista odottaessani elämä alleviivasi piruillessaan kehoni mittasuhteita. Rinnat kasvoivat entisestään mahan jäädessä melko pieneksi. Jotkut miehet eivät huomanneet raskauttani lainkaan. Lapsen synnyttyä olin helpottunut, koska minulla oli panssarivaunut, joiden suojissa kannoin taakkani. Vauvatta olin vähän suojaton. Tampereelle muuttamisen jälkeen tilanne lähti helpottamaan. Täällä on enemmän ihmisiä, joten luultavasti huomio jakaantuu useammalle rintakehälle. Ehkä täällä on myös totuttu erilaisuuteen. Tai sitten ollaan vain kohteliaita.

Koska nykyisin minun ei tarvitse enää olla valppaana, en huomaa, katsooko joku leukaani, polviani tai mitään siltä väliltä. Myös ikääntyminen helpottaa tilannetta. Keski-ikäiset rinnat ovat tasaisen varmat eivätkä aiheuta niin suurta tunnekuohua ohikulkijoissa.

Pidän miehistä, koska he ovat mukavia ja vain harvat ovat sellaisia, jotka kannattaa kiertää kaukaa. (Palaa aikaisempiin tekstinosiin.) Koska olen suurin piirtein hetero, naiseuteni vahvistuu suhteessa mieheen. Pidän myös naisista ja tarvitsen heitäkin elämääni. Eroottisesti naiset eivät minua viehätä, siihen he ovat liian pehmeitä ja väärän hajuisia. Ihmissuhteet kutkuttavat uteliaisuutta ja saavat aikaan halun kurkistaa, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten en sano niille ei. Olen jättänyt miessuhteeni tämän kertomuksen ulkopuolelle, vaikka ne ovat merkinneet paljon naiseudelleni. Minulla on  oikeus kertoa itsestäni mitä lystään, ja muilla on oikeus olla joutumatta kerrotuksi.

Tarkkailen ihmisiä, mukaan lukien itseäni, yksilöinä. En ajattele ihmisen toimivan tietyllä tavalla, koska hän on nainen tai mies, vaan koska hän on tietynlainen ihminen. Minulla ei ole tarvetta häivyttää sukupuoltani. Minussa on lyhyt matka mieheen. Oman maailmani kartalla tiedän tismalleen missä sijaitsen, vaiken vieläkään tiedä, kuinka mennään Kaupin näkötornille tähtiä tiiraamaan.

Sukupuolen tunnistaminen varmasti vaikuttaa siihen, kuinka ihmiselle puhutaan tai kuinka häntä kohdellaan, mutta niin vaikuttaa myös ikä, koko, vaatetus, kävelytapa, puhetapa, äänen käyttö, valittu puheenaihe ja se mitä sanoo. Joten olisiko tarpeen häivyttää kaikki muutkin määriteltävissä olevat piirteet, jottemme tunkisi toistemme yksilöllisyyttä liian ahtaaseen lokeroon?

Käsitys omasta kelvollisuudesta oli sen verran alhainen lapsena ja teininä, että kun ulkonäköäni alettiin nimitellä miellyttäväksi, olin melkoisen hämmästynyt. Tämä tapahtui jo ennen rintariesaa. Itse en vieläkään pysty näkemään peilistäni kaunista naista. Kun katson, näen itseni kokonaan, näen melkein kaiken. Ymmärsin ja ymmärrän edelleen, että muut saattavat nähdä minut toisin. En lähetä heille haastetta näkemyksensä johdosta. Kyllä minulle kehu kelpaa. Olen vain niin tavattoman ahne, että haluan kiitosta myös tekemiselleni. Tuohon onneksi voin itse vaikuttaa. Toimimalla ulkonäön merkitys vähenee. Jos en tee mitään, ei kukaan voi kertoa, kuinka hyvä tekijä olen.

Olen tanssinut parikymmentä vuotta, lähinnä itämaista, jossain vaiheessa enemmän, jossain vähemmän. Jo pitkän aikaa olen ollut elämäntapatanssija. Tanssin iloon, suruun, vihaan, tunteakseni itseni ja hengästyäkseni. Toisinaan jopa silloin, kun olen menossa esiintymään. Koska tuo toiminta on kuulunut elämääni jo kauan, en pysty sanomaan kuinka se on naiseuteeni vaikuttanut. Kehonkuvaani varmasti siten, että tiedostan keskustani sijainnin. Toisin sanoen seison useimmiten jalat maassa ja tiedän, missä käteni milloinkin ovat. Peiliin tuijottelu on tullut tutuksi vuosien aikana. Sitä on tanssiessa vaikea välttää paitsi jos aina änkeytyy paikkoihin, joista puuttuu peili. Olen tottunut itseni katseluun. Välillä irvistelen sille, mitä näen, mutta koskaan en hylkää peilikuvaani. Se on mikä se on, määreettä.

Kun sinnikkäästi tuijottaa itseään elämänsä pahimmalta tuntuvat hetket läpi -enkä nyt tarkoita roikkuvien hiusten tai muhkuraisen ahterin aiheuttamaa suunnatonta tuskaa- voi parhaimmassa tapauksessa nähdä silmissään pilkahduksen armoa ja hyväksyntää omaa inhimillistä vajavaisuuttaan kohtaan. Koska en pääse lihastani eroon kuin kuolemalla, olen sopinut rauhan välilleni.

Minulla se toimii.

LUE LISÄÄ

, , ,

Kommentoi