Kivirivit

Harry Salmenniemi kirjoittaa proosarunoa, jossa virkkeet eivät liity toisiinsa mutta muodostavat silti täydellisen kokonaisuuden.

Harry Salmenniemi: Kivirivit
Otava 2013
63 s.

 ★★★★½ 

Harry Salmenniemi kirjoittaa proosarunoa, jossa virkkeet eivät liity toisiinsa mutta muodostavat silti täydellisen kokonaisuuden.

Ensimmäinen ajatus: Jaahas, onpas kirjalla omituiset kannet. Harry Salmenniemen proosarunoteos näyttää valokuvakehykseltä, sillä Markus Pyörälän (tietysti!) suunnittelemissa kansissa kovaa pahvia on vain kirjan reunoilla. Ja sitten on aukko, joka paljastaa tekstiä toisen tekstin päälle hakattuna. Päällekkäin lyödystä tekstistä ei saa mitään selvää – lieneekö tämä viittaus elämän monimutkaisuuteen, jota Salmenniemi käsittelee ansiokkaasti myös teksteissään? Oli miten oli, kannet ovat kauniit ja hauskat, vaikkakin hieman epäkäytännölliset.

Entä mitä on kansien välissä? Jos olet pitänyt Salmenniemen aiemmista teoksista Texas, sakset ja Runojä, pidät todennäköisesti myös Kiviriveistä. Uutukainen ei suinkaan ole vanhan toistoa (päinvastoin!), mutta sen kielen iskevyys, nerokkuus ja pohdiskelevuus on vähintään yhtä vahvaa kuin edeltäjissään.

Salmenniemi nakuttaa toisiinsa liittymättömiä virkkeitä peräjälkeen ja onnistuu sanomaan jotain hyvin tärkeää, vaikka lukija ei oikeastaan ymmärrä, mitä Salmenniemi sanoo.  Loputtoman virkejatkumon keskeltä esiin nousee täydellisiä ajatuksia, aforismihelmiä. ”Jos aikaa mitattaisiin silmänräpäysten mukaan, kuolleet olisivat hajonneita kelloja.”

Elämän pienet ja suuret kysymykset tulevat liki, arki ja käytäntö kohtaavat fantasian ja filosofian. Pilvistä pudotaan toistuvasti katuun – ja toisin päin.  ”Joskus tahdon ilmestyä ystävilleni vapahtajana, mutta kun tarkkailen tilannetta ja sen epätäydellisyyttä, palaan imuroimaan sohvaani ja lattiaa sen alta.”

Kivirivit koostuu seitsemästä luvusta tai oikeastaan seitsemästä proosarunosta, jotka kaikki alkavat toteamuksella ”Silloin, ei nyt.” Runoissa kuljetaan siis muistoissa ja menneissä, mutta palataan lopulta aina tähän hetkeen. Aika on läsnä myös elämänkulun pohdintoina ja tunteena siitä, että hetki ei ole koskaan täysin oikea tai että aikaa ei ole koskaan riittävästi.

Salmenniemi kirjoittaa Kiviriveissäkin onnellisuudesta; kysyy, mitä se oikein on. Hetkelliset hyvänolon- ja onnentunteet käyvät jatkuvaa kamppailua masennuksen, väsymyksen, saamattomuuden ja tympääntymisen kanssa. Pienet yksinkertaiset asiat tekevät elämästä kuitenkin lopulta ihan hyvän: ”Istuin veneessä kesäauringon alla ja hengitin pihkan tuoksua, katselin äyräitä, hiekkaisia rantoja, joenmutkassa liikkuvia joutsenia, hengitin meren tuoksua ja olin onnellinen.”

Kivirivien pohjavire on harmaa ja kolkko, mutta silti teksti onnistuu myös kujeilemaan. Salmenniemi on perin tarkkanäköinen ja ilkikurinenkin pudotellessaan virkkeitä ihmissuhteista ja niiden karikoista: ”Rakastin sinua, mutta aina kun merkitsit kalenteriini menoja, sydämeni viileni hieman.” Tai: ”Koko illan odotan että lähetät minulle viestin, mutta kun viimein kuulen puhelimen soivan, huomaan ärtyväni.”

LUE LISÄÄ

, ,

Kommentoi